Äsh, ei o reiluu! Ashes - no fair!

So long, London Book Fair. Luonnonvoimat pitävät ihmislapsen maassa. Torstaista lentoani siirrettiin toiveikkaasti sunnuntaiaamuksi. Se ikkuna sulkeutui tänään. Kun äsken viimein pääsin puhelinpalveluun läpi, kävi ilmi, että sunnuntai-illalle tai maanantaille he eivät edes siirrä lentoja, vaikka toistaiseksi ilmatila onkin virallisesti suljettuna vain iltapäivään saakka. Varmalta siis vaikuttaa, että tuhkasaarto rauhoittaa elämäämme vielä monta päivää.

Minua harmittaa aika lailla. Syitä on lukuisia, osa kirjallisia, osa muuten vain elämää suurempia. Olen kuuden viime vuoden aikana pitänyt hyvin usein pesää Wimbledonissa, eteläisessä Lontoossa, mitä  idyllisimmässä ympäristössä. Olen oppinut rakastamaan kylää ja kehittänyt suoranaisen mon quartier -fiiliksen erityisesti Wimbledon Villagea mutta myös mäen alla sijaitsevaa Wimbledon Townia kohtaan. Kiitos mahdollisuudesta näin perinpohjaiseen kiintymiseen kuuluu majoitus-Mattilalle, joka muutaman viikon päästä sulkee ovensa ja muuttaa Suomeen, halvattu. Tuo nimittäin tarkoittaa, että Lontoon-elämäni  tässä muodossa loppuu. Olin ajatellut tätä kirjamessureissua viimeisenä matkanani Lontooseen. Luultavasti pääsen sinne kyllä vastakin, mutta ei ole sama asua hotellissa ja maksaa itsensä kipeäksi.

Viimeksi oli Lontoossa maaliskussa. Tuolloin reissasimme osan ajasta Cornwallissa (huikea) ja satuimme paluumatkalla Bathiin sikäläisen kirjallisuusfestivaalin aikaan (hieno). Kävin vain yhdessä tilaisuudessa, taiteellinen johtaja James Runcie haastatteli näyttelijä Bill Patersonia tämän uuden kirjan tiimoilta, mutta se jo riitti vakuuttamaan festarin laadukkuudesta ja organisaation pätevyydestä: komea lista yhteistyökumppaneita ja sponsoreita, ohjelmaa aamusta iltaan yhdeksän päivän ajan, haastattelut parhaimpaan brittityyliin vedettyjä, hieno käsiohjelma, lippuja ostava väenpaljous, what not. Näkökulmat olivat kiinnostavia, ja niinkin yksinkertaiseen tilanteeseen kuin tuohon Patersonin haastatteluun oli upotettu jotain todella kiehtovaa ja aivan uutta: hänen novellinsa maailmanensi-ilta, siis luentana. Kaikki tämä sai minut odottamaan Lontoon kirjamessuja iloisen odotuksen vallassa. - Näkisittepä minut nyt, olen aivan masentunut ja harmaa. No, tajuan kyllä, ettei ole hyvä lentää, jos moottorin sisälle rupeaa syntymään lasia.

Lontoossa saimme kutsun suomalaiseen salakapakkaan, Näätpubiin. Herkullinen elämys. Tosin sekosin ruokalajien laskemisessa heti kohta viiden jälkeen, mutta sen muistan että sampanjasta päästyämme nautimme kauneimman sillipalan ikinä: pieni peruna oli aseteltu hyvin elegantille lusikkamaiselle asetille. Peruna oli halkaistu, asetettu tarkasti valittu sillipala lohkojen väliin ja mehevöitetty sulalla voilla. Kaunis oli seuraavakin laji, isoista punaisista tuikuista nautittu tomaatti - mascarpone-capuccino pancetta-keksin kera. Sitten kampasimpukoita karamelisoidun punajuuren päällä, pieni huilitauko ja kermamuhennettuja etanoita ja tomaatti - basilikakompottia ja viimein pääruoaksi ankkaa kauniilla vihannespedillä, jonka aineksia en kuollaksenikaan muista. Juustot syötiin - englantilaiset tekevät erinomaisia juustoja - minkä jälkeen palattiin suomalaistunnelmiin raparperi - omenakeiton voimalla. Chef-isäntä oli valinnut viinit ja ateriaan kuului sekin luksus, että saimme muutaman ruokalajin välissä seurata hänen työskentelyään. - Lontoota on ikävä.

...
valokuvat: Marjo Heiskanen