Raiteilta

Olin eilen useiden lyyrikkokollegoiden kanssa Tampereen Runokaupunki-festarin viimeisessä tilaisuudessa keikalla. Hankkiuduin muuan tunnetun pirkkalaiskirjailijan aina elvyttävään seuraan jo hyvissä ajoin alkuiltapäivästä, mutta vähältä piti, etten ajanut onneni ohi. Kerronpa seuravassa, miksi kirjallisuus on vaarallista ja yritykset tehdä kirjallisuutta erityisen vaarallisia.

Istuuduin paikalleni puolen päivän jälkeen Helsingistä lähteneessä pendolinossa, vaunu numero neljä, ikkunapaikka 39. Otin kannettavan kassista, tökkäsin pistokkeen seinään ja ryhdyin siivoamaan keskeneräistä proosatekstiä. Työ tuntuu edistyvän. Jostain materialisoituu viereeni nuori pari, jotka alkavat ystävällisesti mutta vaativasti tuijottaa paikkaani, viereistä myös. He eivät vain tuijota vaan puhkeavat puhumaan. Heille kuulemma kuuluisi paikat 39 ja 40. Taisteluasenteeni on valmis: ei voi olla totta, tämä on vaunu neljä, minulla paikka 39, ja tämä on se, juuri se eikä mikään muu ja se on minun. He kaivavat lippunsa esille, hämmennystä, miten voi olla, heillä on sama vaunu ja paikat 39 ja 40. Olen lausumaisillani "tough beans" tai jotain muuta heidän ongelmaansa vähättelevää, kun yhtäkkiä päässäni välähtää: emme kai me jo ole Tampereella. Kyllä, Tampere tämä on, minua ihmetellen valistetaan. Räppään läppärin kannen kiinni, säntään junasta ulos ja huikkaan perään kiitokset herätyksestä.

Olisin voinut vannoa, että matka oli kestänyt korkeintaan vartin. Flow se kai kaappasi tekstityöläisen valtaansa. Ihana tunne, jonka olisin suonut jatkuvan, mutta toisaalta en ehkä olisi ilahtunut, jos havahtumisen aika olisikin koittanut vasta Seinäjoella tai Oulussa. - Oli minulta kirjailijana tietysti erittäin epätarkkaa sanankäyttöä kiittää havahduttajiani nimenomaan herätyksestä, sillä harvoin on ihminen enemmän hereillä kuin siinä syvässä keskittymisen ja riemun tilassa, johon ponnistellessaan joskus aivan huomaamatta solahtaa.

Juteltiin maailma Johannan kanssa järjestykseen ja keikka meni ihan jees. Löysin kotiini, sillä illalla en enää uskaltanut antautua addiktoivan kirjoitusharrastukseni pariin - niin ja olihan siinä sekin turvatekijä, ettei Helsingistä pääse ohi, maan äärestä.

Kuva: Veera Antsalo