Runojen paljastaja

Runokeikkoja Ääneksen tiimoilta on alkanut hiljaksiin olla, viimeksi Helsingin taiteiden yössä Ostinatossa. Siellä punaisella hienolla tuolilla keikkuessani päätin pienoisesta linjanmuutoksesta. Olen nimittäin aiemmin tuumannut, ettei runojen avaaminen millään lailla kuulu minulle. Minä tiedän, mitä olen tehnyt, en tietenkään jäännöksettömästi, mutta suurelta osin kuitenkin. En ole osannut nähdä mitään mieltä tai arvoa siinä, että kertoisin lukijoilleni, mikä mihinkin tekstiin on aiheen antanut tai minkälaisia rakennustelineitä olen käyttänyt. Olen ajatellut, että lukijan tehtävä on avata vastaanottimensa ja kuulostella, mistä antia irtoaa jos jostain. Olen suorastaan pelännyt olevani turmioksi sekä lukijoille että teksteille, jos avaan runojeni taustoja liian konkreettisesti.

Mieleni on muuttunut. Miksi en voisi kertoa, mitä koneistoni läpi on jossain kohden livahtanut, kun kuitenkin on aivan turha pelätä saavansa kaikkea kiinni. Ja tiedän, että liiallisen viitseliäisyyden vaara dissektoinnissa - tai etenkään sen auki kirjoittamisessa - ei minua hevin uhkaa.

Tässä siis paljastuksia, olkaatten hyvät:

Wienissä on muusikolla kuin muusikolla ystäviä, hyvässä tapauksessa eläviä ja aivan varmasti kuolleita. Minulla on molempia. Ääneksen sivun 42 runo "Wieniläinen tositaru" on muistuma aivan konkreettisesta Wienin-matkasta. Lähellä tätä hetkeä oleviin muistoihin sekoittuu viime vuosisadan karua historiaa. Mukana sopassa on nyky-wieniläinen ystäväni ja jossakin kaukana takana ne herrat, joista nyt käytämme nimeä wieniläisklassikot. Jos joku kuulee myös Wienin toisen koulun kaikuja, en pistä vastaan.

Kustantajani keksi takaliepeeseen aivan oma-aloitteisesti, että tuoreen kokoelmani moniäänisyyden ja liikkuvuuden tärkeä innoittaja on musiikki. Myönnettävähän se oli. En tekovaiheessa ehkä oikein huomannutkaan, miten monella eri tavalla musiikki pintaan punkee. Milloin viittaan teksteihin, joilla on jokin musiikillinen elämänsä liedin tai oopperan maailmassa, milloin kirjoitan tekstiä, joka itse asiassa pyrkisi partituurimuotoon. Jos käsityötaitoni säveltäjänä olisi yhtään kehittyneempi, olisinkin muutaman tekstin nuotintanut ihastuttavan kompleksiksi risuaidaksi saman tien. Jotkut runot pyrkivät syntymään nimenomaan ääneen, toiset taas haluavat pysyä paperilta luettavina.

Sivulla 47 on "Oodi seuraavalle rakastetulle", jonka huomasin muistuttavan otteeltaan aariatekstiä. Halusin vahvistaa tuota taipumusta, ja kohta myös tajusin, mikä aaria takana kummitteli: Leporellon luetteloaaria Mozartin Don Giovannista. Siinä Don Giovannin palvelija kertoo vimmastuneesti "miestään" etsivälle Donna Elviralle, kuinka monta naista hamesankari-isännällä on kussakin maassa ollut ynnä muita herkullisia yksityiskohtia. Aaria on Donna Elviran kannalta äärimmäisen raaka. Hän ei haluaisi kuulla sitä, minkä julmasti ilkamoiva Leporello hänelle katalogistaan lukee.

Kokoelman päätösrunon paikkaa arvoin pitkään. Jossain vaiheessa ajattelin siitä avausrunoa, mutta istutin sen sitten viimeiselle sivulle. Kai sitä voisi jonkinlaisena avaimenakin pitää. Otsikon sijoitin kuten Debussy preludeissaan, loppuun ja sulkeisiin. Siellä, viimeisellä rivillä, nimeltä mainiten nojaan niihin hahmoihin, joilla on ollut suurin vaikutus minun liikkeisiini runon maailmassa. Schumannia, Schubertia tai Wolfia en mainitse, mutta juuri heidän sävelensä ovat niitanneet minut kiinni saksalaiseen romantiikkaan. Goethe on taivaltanut mukanani kokoelman ensimmäiseltä sivulta viimeiselle.

Lisää kirjassa.