Olin eilen kirjastossa asiakasillassa. Vastikään Nokian Siuroon muuttanut kirjailija Maria Syvälä puhui tilaisuuden aluksi kirjaston työntekijöiden merkityksestä niin kauniisti, että minulta pirahti pikku itku hyllyjen välissä. Olen myös loputtoman kiitollinen noille asiantunteville, pikkuruisten määrärahojensa äärellä urheille ja aina ystävällisille ihmisille.
Vietin samalla enemmän aikaa kirjastossa kuin vuosiin. Tavallisesti syöksyn lähikirjastoni Koskenmäen kirjaston ovesta, lastaan palautettavat kirjat vuoreksi toiselle tiskille ja kerään varaamani kirjat toiselta tiskiltä kassiin. Pari nopeaa sanaa, joka kerta lainoja enemmän kuin palautettuja, kaupan päälle hyvä mieli.
Eilen kävelin pääkirjastoa ympäri ja nautin siitä, mikä kirjastossa on parasta. "Nappaanpa tuon tuosta mukaani." "Ai niin, tuokin on vielä lukematta." "Kirja surrealistisesta taiteesta?" Oioin kirjarivistöjä, juoksutin sormea pitkin kirjojen selkiä, selasin, plarasin, nuuskin. Kirjastossa kirjoihin saa vapaasti koskea.
Ymmärsin yhtäkkiä, että kaikkien kirjastoon tekemieni omituisten varausten perusteella henkilökunta luultavasti tietää, mistä kirjoitan työn alla olevaa romaaniani, vaikka en sitä itsekään aina tiedä. He pitävät aiheet pyytämättäni salassa ja korkeintaan nauravat itsekseen sitten joskus kun näkevät, minkälaisen sopan olen kaikista lähteistä hauduttanut.
Sitten iski pelottava ajatus. Googlekin luultavasti tietää.
--
Valokuva: Johanna Hulkko
Tekstit
0 kommenttia:
Lähetä kommentti