Itselle ihan

Kirjailija norkoilee kustantajansa messuständillä. Hän puolittain pelkää, puolittain odottaa, että Asiakas eli potentiaalinen Lukija puhuttelisi häntä. Erityisen paljon kirjailija pelkää silloin, kun Asiakkaan kasvot ovat tutut, mutta eivät yliopitun tutut.

Kohta Asiakas, nyt jo selvästi tuleva Lukija, lähestyy ja pyytää omistuskirjoitusta tuoreeseen hankintaansa. Kirjailijan aivot työskentelevät: muistan, kohta muistan, tämähän on naapuri, ei vaan vanha työkaveri, ehkä koulukaveri kuitenkin vai vanha heila, muista nyt. Samalla hän puhelee leppoisuutta tavoitellen: Ihanaa, että on näin valoisa syksy, kohta sitä taas riittää, kylmää ja pimeää. Mitenkäs sulla/teillä? - Tarkkasilmäisenä, nopeahoksottimisena ja alituisesti huomioita tekevänä komputoijana kirjailija tunnistaa perhetilanteet jo kaukaa ja osaa valita oikean pronominin sekunnin murto-osassa. Vain oikea nimi puuttuu. - Niin ja tulikos tämä lahjaksi vai itselle?

Itselle ihan.

Asiakas ei ymmärrä yskää tai ehkä ymmärtää ja haluaa vain kiduttaa kirjailijaa: tarkastella kuinka luomistyössä puuroutuneet aivot hakevat lokeroistaan nimeä tai edes kontekstiä. Pelastusta ei kuulu. Jos kirjailija on hölmö, kuten joskus sattuu, hän on jo päätynyt umpikujaan: en minä voi nyt hyvänen aika nimeä kysyä vanhalta tutulta.

*

Ehkä kirjoitan ylläolevaa omasta kokemuksesta, ehkä en, mutta sen olen pyhästi luvannut itselleni, etten enää koskaan piinaa itseäni sekunnillakaan nimenmuistelupeliä. Kai kehno nimimuisti on annettava anteeksi ihmiselle, joka on puhelimeenkin erehdyksessä vastannut "Paavo Väyrynen" vain siksi, että luki tästä uutista kun oma puhelin soi.