Mitä, miten paljon ja minne

Messuamisen aika taas. Ei muistettu eilen ottaa Johannan kanssa kuvaa haahuilustamme Helsingin Messukeskuksessa. Tai Johanna kyllä muisti muistuttaa, muutamaankin otteeseen, mutta kiihkeä keskustelumme kerta toisensa jälkeen hautasi alleen ajatuksen poseerauksen tärkeydestä. Vai pitäisikö ajatella välttämättömyydestä? - Sisko, meillä lienee vielä paljon opittavaa julkisuuden hallinnasta ja sinne työntymisestä.

Kirjojen signeeraaminen, johon messuilla parhaassa tapauksessa joutuu, on minusta pelottavaa puuhaa. Ajatelkaa nyt, ensin sitä on vuosikausia työstänyt tekstiään, jotta tavoittaisi juuri sille optimaalisen muodon ja poljennon. Vähintään muutama kätilö on yleensä punnerrusta turvaamassa. Sitten graafisen alan ammattilainen syventyy etsimään tuotokselle fyysisen olomuodon, joka rimmaisi tai jammaisi sisällön kanssa sekä tekisi lopputuotteesta käteen sopivan ja silmää miellyttävän. Tämmöisen uurastuksen tuloksena syntyneeseen täydelliseen tuotteeseen, kirjaan, kirjailijan pitäisi sitten messuhuumassa osata loihtia vähintään nimmarinsa elegantein, ehkä myös luettavin kiemuroin, mieluusti paljon enemmänkin. Omistus. Viiltävän osuvin tai koskettavin sanakääntein.

Se, mitä kirjojen ensisivuille kirjoittaa, on melkein liian tuskallinen aihe käsiteltäväksi, haluaisinhan blogipostaajana tuottaa vain pienen valoisan iloisen lukuhetken. Ehkä kirjailijan tuskaa näiden kirjansa viimeisten sanojen kanssa voi kuitenkin lievittää tieto siitä, että olivatpa ne mitä hyvänsä, niillä on joku arvo. Tai tarkemmin ajatellen ehkä tieto keräilyarvosta vain lisää tuskaa, mutta kiintoisaa joka tapauksessa on lukea linkkaamastani vanhasta jenkkiblogista, että signeerauksilla ja omistuksilla voi ovela kauppias keinotella, suuressa maailmassa ainakin.

Jos kirjailija keksii ne muutamat sanat (tosin tässä vähemmän ei välttämättä ole enemmän, vaan enemmän voi olla enemmän), jotka hän nimensä lisäksi haluaa kansien sisään käsin kirjoittaa, on edessä vielä yksi tärkeä päätös: minne. En ollut koko ongelmaa ajatellut ennen kuin itse siihen törmäsin. Olen keskustellut omistuksen sijainnista lukuisten kirjailijoiden ja kirja-alan ammattilaisten kanssa, mutta vankkaa tietoa ei ole vastaan tullut ennen kuin kuukausi sitten. Ihmiset myös näyttävät kirjoittavan nimiään aika erilaisiin paikkoihin, joku sidonnan värilliselle sivulle (en millään opi muistamaan, mikä tämän kannen osan nimi on), toinen likatittelisivulle, kolmas varsinaiselle nimiölehdelle. Mutta nyt helpotti, sillä kirjailija Annika Eräpuro kertoi keikalla Rovaniemen Suomalaisessa, että oikea paikka raapustuksille on sen lehden kääntöpuoli, jolle ISBN-numero ja copyright-tiedot on painettu. Nimiölehti tuo ymmärtääkseni on nimeltään. Minun oman Äänekseni kanssa täytyy kuitenkin poiketa ohjeesta, sillä opuksen graafinen asu ko. sivun ja koko aukeaman kohdalta on niin hieno, että siihen ei kyllä minun käteni jälkeä kaivata. Siksi, jos tänään pääsen keikkani jälkeen signeeraamaan, piirrän merkkini likatittelisivulle.

Ja vastaanottajan nimen on hyvä mennä oikein.