Toteutuma

Korkean paikan kirjoitusleirimme Vierumäellä oli menestys. Emme aivan kirjaimellisesti noudattaneet Johannan postaamaa aikataulua, mutta tämän ei pidä luulla lisänneen löysäilyn määrää. Olimme hyvin ahkeria. Meidän oli tarkoitus alkaa kirjoittaa jo ennen aamiaista, mutta minä unohdin yltiöpäisen aikeen heti ensimmäisenä aamuna ja olin nälkäisenä väsäämässä aamupalaa ennen kuin aivo heräsi soimaamaan moisesta lipsumisesta. Koska koirani oli mukana, sekin toi oman tervetulleen lisänsä aikatauluihin. Mutta kaiken kaikkiaan kirjoitustuntien määrä ei ainakaan jäänyt jälkeen aiotusta.

Kuinka onnistuimme tiukan työkurin ylläpitämisessä?

Tärkeintä on olla puhumatta. Kielenkantamme pysyivät sidottuina iltaan saakka. Se ei ollut edes vaikeata, sillä tiesimme, että illalla voimme luvan kanssa kuormittaa/huvittaa toinen toistamme vaikka kuinka villillä määrillä kirjallisia ja muita merkittäviä kysymyksiä. Puhumisen odottaminen ja kirjoittamisen lopettamisen odottaminen synnyttivät päiviimme draamaattisen kaaren: aamun energinen toimintaelokuva (kaksi naista istuu ja kirjoittaa) päätyi illaksi syvähenkisen mietiskelevään komediaan (kaksi naista istuu ja puhuu tekstin jammaavuudesta).

Toinen tärkeä oivallus oli ymmärtää, että urheiluopistosijainnista huolimatta nyt ei urheilla. Emme uineet, emme nostaneet puntteja. Lenkkeilimme sen verran kuin koira lenkitti. Vain sormet sousivat.

Kolmas työrauhan takaava tekijä oli liikuttava yksimielisyytemme siitä, että hienostunut kokkailu ei kuulu kirjallisen mökkiloman curriculumiin. Keittiötoimiin kohdistuva kunnianhimomme oli varsin vähäinen. Keskityimme tarkoituksenmukaisuuteen, mikä luonnistui kahdelta aikuiselta naiselta helposti, kuten jokainen voi arvata. Tarkoituksenmukainen kattaus hoitui niin, että kässäri- ja muistiinpanoläjiä raivattiin pöydän kulmalta juuri sen verran, minkä kaksi lautasta ja lasia vaativat.

Tässä ovat pöytämme. Toinen valloitti ruokapöydän, toinen sohva-. Tunnistatko, kumpi kumman?



--

Valokuvat: Johanna Hulkko