Selailin vanhoja muistikirjojani ja löysin muutama vuosi sitten Orivedellä kirjoittamani lyhyen tekstin. Sen tehtävänantona oli ollut kirjoittaa teksti, joka tukee ja toistaa stereotypioita.
Kaavamaiset käsitykset ja yleistykset ovat kirjoittajalle mainiota materiaalia. Tyypittely johtaa kuitenkin helposti kriitikkojen lempilauseisiin ohuista sivuhenkilöistä. Hyvä kirjoittaja vie tyyppinsä ensimmäisiä ajatuksia pidemmälle: joku niin pitkälle, että touhu kääntyy itseään vastaan ja muuttuu farssiksi, toinen uittaa sekaan jotain tuoretta, niin että henkilö irtoaa tyypistä ja herää omaksi itsekseen. Joskus tyyppi riittää ja sillä hyvä.
Oikeassakin elämässä mikä tahansa irrallinen ominaisuus ihmisestä on stereotyyppinen, jos sitä tarkastellaan kuin punkkia purkissa. Kokonaisuudesta syntyy moniulotteisuus. Kirjailijan vaikeana tehtävänä on piirtää hahmonsa viivoilla, vähin värein ja varjostuksin.
Onko hyvä hahmo sama kuin uskottava? Oikeassa elämässä toista ei voi moittia epäuskottavaksi, koska me kaikki edustamme yhteisesti uskomaamme totta. Romaanihenkilöä ei aina muisteta tarkastella romaanin kollektiivisesta todellisuudesta, vaan elämä ulkona tunkee arvostelukriteeriksi. Minun arjestani katsottuna ihmisten koteihin pyrkivä Irma on vähintäänkin outo, mutta Nenäpäivän todellisuudessa ostan Irman jokaisen imaginärisoinnin ja rytöytyneen harhapolun.
Epäuskottava on sana, jonka mieluusti poistaisin sanavarastosta, kun puhutaan kirjallisuudesta. Usko on luottamusta, ja naiivina henkilönä uskon, että kirjailija on luottamuksen arvoinen, yleensä.
--
Minä olen harrastajakirjoittaja eikä minulla ole mitään sosiaalista elämää. Istun kotona ja luen kirjoja, joista kukaan muu ei ole kuullutkaan. Kun en lue, kirjoitan. Se tarkoittaa sitä, että istun tietokoneen äärellä, revin hiuksiani ja juon punaviiniä. Välillä huudahdan ilosta, välillä vaivun koneen päälle masentuneena, kunnes pohjaan painunut delete-näppäin herättää minut piipityksellään.
Kodissani haisee pöly. Olen töissä divarissa, mutta saan potkut, kun suosittelen ihmisille liian vaikeita kirjoja. Minulla on vihreä vakosamettijakku ja siniset kuluneet farkut. Jakun alla on Marimekon Jokapoika-paita. Parrastani roikkuu sammalta. Sammal tarttui siihen, kun pitkäksi venyneen poetry slam -illan jälkeen nukahdin nurmelle.
Vankin tukijani ja ymmärtäjäni on äiti. Äiti lukee kaikki tekstini ja kehuu niitä kuin omiaan. Hän keittää minulle pinaattikeittoa. Pinaattikeitto on lempiruokaani, koska se on väriltään vihreää kuin keväinen vehnäoras tai inspiraatiokrapulassa kirjoitettu pilkuton proosaruno.
--
Valokuva: Johanna Hulkko
Tekstit
2 kommenttia:
Itse olen sitä mieltä, että sivuhenkilöt saavatkin olla jossain tapauksissa yksiulotteisia. Tosin ehkä tämä johtuu siitä, että kirjoitan yleensä 1. persoonassa ja monet päähenkilöistäni ovat olleet jossain määrin itsekeskeisiä, ehkä lapsekkaitakin, jolloin he helposti näkevät ei-tärkeät henkilöt "stereotyyppeinä". Mutta päähenkilöt ovat toki yleensä eri asia.
Totta, Maija! Minäkin aina välillä vähän ihmettelen sivuhenkilöille esitettyjä suuria vaateita, kun kuitenkin heidän paikkansa on yleensä olla sivussa. Minusta se ei ole automaattisesti huono asia, jos lukijalle jää olo, että tuosta sivuhenkilöstä olisin halunnut kuulla lisää.
Ps. Olen seurannut blogiasi jo jonkin aikaa ja odotan kirjaasi! Hauskaa, että olet löytänyt myös tänne.
Lähetä kommentti