Ääneni

"Turskauttaisinko pari tosifinniä turhan taidepuuhasteluni ohessa. Jäisi näkyviä roiskeita."

Päivitin fb-statukseni viime päivinä turhankin tutuksi käyneellä vaalijärkytyspuhinalla tai - tulkinnasta riippuen - ehkä suoranaisella vihapuheella. En ole siitä ylpeä. Haluaisin olla varma, että Suomi ja tänne vaivalla kasvatettu kulttuurielämä selviävät tästäkin ilman, että taiteesta tehdään määrämittaista ja oikean väristä. Haluaisin uskoa, että jok' ikinen herkkä, ujo ja haavoittuvainen alkuperäissuomalainen (kirjoitin aluksi lakuperäissuomalaiset - he myös) voisi rauhassa kasvaa omaan tahtiinsa ihmettelemään tuoreempia tulokkaita, nimenomaan ihmettelemään, tutustelemaan ja mutustelemaan, ei inhoamaan tai torjumaan. Haluaisin olla varma, luottavainen ja optimistinen, mutta en osaa. Olen muuten iloinen ja tyytäväinen, en itke masennuksen kourissa elämän kovuutta, mutta näinä päivinä muutaman kerran olen ollut vaipumaisillani syvään epätoivoon.

Tämähän on kirjallinen blogi. Lukijamme ovat jo tottuneet siihen, että ilomme ja epätoivomme aiheet liittyvät kirjoittamiseen. Tämäkin epätoivo saattaa liittyä, en vain ole varma. Itse asiassa haluaisin olla varma, että epätoivoni liittyy vain ja ainoastaan kirjoittamiseen. Pelkään kuitenkin, että tämä nimenomainen epätoivo jota voittajien riemuitseva vaaliuho on minussa synnyttänyt, liittyy myös tämän päivän elämään. Kerron, miksi.

Vietän suuren osan vapaa-ajastani vapaaehtoisesti kansallismielisen 1930-luvun vihapuheen parissa. Se on raskasta. Se ei ole raskasta vain siksi, että natsit tekivät mitä tekivät ja maailma seuraili miten parhaiten taisi, se on raskasta, koska ymmärrän, että todennäköisesti minusta olisi vastaavaan milloin tahansa. Kässärini riveillä ajattelevat, sympaattiset ihmiset suunnittelevat hurrien kitkemistä Suomesta ja ihannoivat saksalaisten palmikkopäisten kotirouvien tervehenkistä rotupuhtautta. Minua pelottaa se, että tämän hetken Suomessa ei tarvitse olla suuri poliittinen ajattelija, jotta ymmärtää, että kaikki se, millä vapaa-aikaani turmelen, onkin hiljaa muuttunut meidän arkemme puheeksi. Sanat ovat hiukan toiset, kirjeitä ei ehkä allekirjoiteta kansallisylpeyden kohottamina "ryssävihassa", mutta henki on sama.

Ja sitten kuitenkin: 30-luvulla Suomen kansa poliittisesta suuntautumisesta ja myös varallisuudesta riippumatta halusi antaa rahaa kulttuurin tukemiseen. Okei, kielipolitiikka oli keräyksen yhtenä pontimena, mutta taiteen laatua ei kansa lähtenyt määrittelemään, ei sanonut, että sellaiselle sotkulle, mitä minä en ymmärrä, ette sitten minun rahojani jaa. - Pystymmekö me pitämään kiinni edes tästä?