Muistin kirja

Ostin vuosi sitten mustan muistikirjan pienestä paperikaupasta Torremolinoksen kaupungissa. Se on nyt puolillaan. Noin puolet siihen kirjoitetusta on jossain muodossa päätynyt syksyllä ilmestyvään romaaniini, puolet koskee kirjailijan arkea: kokouksia, tapaamisia, tulevan suunnittelemista, satunnaisia havaintoja, joista ehkä kasvaa jotain, ehkä ei.

Vanhojen muistikirjojen lukeminen on raastavaa. Niissä on niin paljon sellaista, mistä ei saa enää kiinni. Samoin niissä on paljon sellaista, mikä edelleen olisi relevanttia ja ansaitsisi oman tekstinsä, mutta kun ei kaikkea ehdi eikä voi. Kirjoittaminen on valinnan taidetta.

Mieltä jo kaiverteleva seuraava teksti on tapahtuma-aikansa takia patistanut minua vanhojen päiväkirjojen pariin. Olen yllättäen alkanut ymmärtää ihmisiä, jotka tuhoavat vanhat päivä- ja muistikirjansa. Niin kuin isäni viisaasti sanoi, kun keskustelimme vanhoista, muistamme mieluusti ne hyvät ja unohdamme ikävät. Päiväkirjat tuovat kaiken takaisin, eikä se välttämättä ole ihmiselle hyväksi. Koska kirjoittaminen on kuitenkin myös kipeän taidetta, yritän ryskätä päiväkirjat ja niiden herättelemät muistotkin jollain tavoin läpi.

Kässärin seuraava versio lähti kustantamoon ja minä pienelle lomalle etelään. Käsikirjoituksessa on paljon kohtia, jotka kirjoitin upouuteen muistikirjaani vuosi sitten siellä samaisen auringon alla. Kirjoittaessani en tiennyt, mihin ne päätyvät. Uskoakseni löydän tältäkin matkalta jotain muistamisen arvoista.



--

Valokuva: Johanna Hulkko