Pecha kucha - tytöt sopottavat

Viime juttuni on keskentekoisuudessaan kiusannut minua. Ei asiasta sen valmiimpaa tietenkään ole tullut, mutta tekstiä syntyy kuitenkin. Ja se kai näissä hommissa on kaiken mitta. - Heitin ensimmäisen pecha kucha -keikkani eilen Lahdessa kirkkopäivillä. Puhuin suunnilleen alla olevan kässärin mukaan.

Olen pari viime vuotta viettänyt lähes kaiken niin sanotun vapaa-aikani miettien militantteja pappeja. Olen miettinyt heitä isoisäni Jorma Heiskasen takia. Hän oli talvisodassa kenttäpappina Kollaalla ja katosi sitten heti jatkosodan aluksi. Hän oli hengen mies, pidetty niin pappina, sotilaana kuin yksityishenkilönäkin, kuulemma rauhallinen ja lempeä mutta myös palavasieluinen – monellakin tavalla, sai tytöt supisemaan kiihkeästi. Olen saanut kokea parin viime vuoden aikana hänen kanssaan iloisen tutustumisen hetkiä mutta myös pelkoa ja kauhua. Tämä esitys pyrkii kertomaan, miksi.

Suomalaisen sotilaan ihannekuvaan ei sotahulluus kuulu. Tappamisen nautinnosta ei puhuta. Tehokkaimmat tappajat nähdään ikään kuin suorituskykyisen koneiston erinomaisina osasina eikä heidän tarkkuuttaan, kestävyyttään tai muuta vihollisen tappamiseen poikkeuksellisen hyvin sopivaa ominaisuuttaan haluta nähdä osoituksena verenhimoisuudesta. Näin enimmäkseen. Joskus avautuu kuitenkin ikkuna, josta voi nähdä piilotetulle puolelle, sinne missä ihminen tunnistaa ja tunnustaa tappamisen viehätyksen itsessään. Minulle tuon ravisuttavan näkymän avasi isoisäni. – Tosin eihän tässäkään mitään kummallista ole: onhan Väinö Linnan luoma niittokone Antti Rokka lähes joviaalin itäsuomalaisen ideaali.

Vuonna 1935 Jorma oli 20-vuotias teologian ylioppilas Haminassa reserviupseerikoulussa ja ilmoitti ylpeästi olevansa ”suuri sotahullu”. Hän kirjoitti päiväkirjaansa: 

Ymmärrän nyt mitä on se ”murhanhimo” ja raakuus, jonka sodassa sanotaan sieluun juurtuvan. Se on vain eräänlaista ammattiylpeyttä, iloa siitä, että hallitsee käsissään olevan murhakoneen, joka laulaa niin hilpeän iloisesti, ja että edessä näkyvät nappulat tulevat ”syödyiksi” – kaatuvat koskaan enää nousematta. Se on jonkinlaista luovaa työtä ja työn iloa, jotain samaa, mitä tuntee äkkiä huomatessaan shakissa hienon leikkauksen. Vastustajaan ei tarvitse olla mitään persoonallista tunnetta, en heitä vihaa enkä rakasta, he ovat heinänkorsia, jotka minun pitäisi niittää, ja joitten leikkaaminen minulle tuottaa tyydytystä. Jotain sellaista tunsin tänään – pääsimme kerran kahdella konekiväärillä hienosti asemiin sokeana hyökkäävän simppulauman selän taakse, ja silloin puoliksi itsekin kauhistuen huomasin ajattelevani: ”Kumpa kk:t laulaisivat hyvin – ja kumpa olisi – kovia..!” Vasta silloin olisi tyydytys ollut täydellinen, kun olisi nähnyt edessään miesketjun tuupertuvan, hytkähtelevän ja – jäävän hiljaa nukkumaan. 

Isoisäni perustelee, että jos ”oikeutettu” tappaminen on väärin, on kaikki kilpailu väärin. Hänelle tappaminen oli innoittava kilpailu, jonka voittajalle oli luvassa palkinto, Suur-Suomi. Näky oikeutti kaiken, uhrimieli vaati kaiken ja se, joka onnistui pitämään vihollista paholaisena, käytteli murhakonetta iloisesti ja empimättä.

Ihan omasta halustani olen perehtynyt isoisäni ajatuksiin ja hänen maailmaansa. Välillä upottautuminen on kuitenkin tuntunut liialta. Usein olen halunnut lyödä häntä vasaralla päähän – ei kun näpeille. Aivan erityisen paljon liikaa isoisän leipoma kakku on ollut minulle nyt, kun me tässä meidän ajassamme käymme vain huonosti verhottuja keskusteluja siitä, kenellä oikeastaan on elämisen oikeus, ketkä oikeastaan ovat ihmisen ominaisuuksilla varustettuja, ketkä Suomeemme kelpaavia.

Sota-aikana oma ja vihollisen toiminta saavat hyvin herkästi hyvän tai pahan, oikean tai väärän leiman – ja usein on juuri kirkko esivallan apurina näitä leimoja jakamassa. Kuitenkin jossain pohjalla propagandan alla täytyy useimmilla, tai edes joillain, olla tieto siitä, ettei maailma ole voinut jakautua omiin ja vihollisiin, pyhiin ja pahoihin. Miten me voisimme muistaa tämän aina? Miten muistuttaa siitä erimerkkisiä kiivailijoita, rasisteja, homofoobikkoja ja mitä näitä nyt on ilman että itse tekee vain uutta jakoa pyhiin tai fiksuihin tai ajatteleviin ja sitten niihin toisiin, pahoihin, tyhmiin? Tätä minä mietin herkeämättä – mutta aika lamaantuneena.

Vaikka en oikein osaa toimia näiden ajatusteni kanssa, tajuan kuitenkin, että sanat meillä on käytössämme. Siksi minä kirjoitan kirjan. Sen tekemisen aikana tutustun isoisääni, jota en koskaan ole tavannut, ja yritän solmia rauhan hänen kanssaan. Yritän olla kohottamatta häntä jalustalle, vaikka hän oli ihana ja lahjakas, yhtä lailla yritän olla syyttämättä ja morkkaamatta häntä. Yritän käsittää, mistä lähteestä voi syntyä militantti uskonnollisuus. Jos joku ymmärtää, todella ymmärtää sotaisaa kristittyä veljeään – enkä nyt puhu oikeutetun sodan periaatteesta tai kahden regimentin opista –, vaihtaisin mielelläni ajatuksia, sillä haluaisin kyetä vastaamaan jotain kun kummipoikani valokuvia seuraavan kerran katsellessamme kysyy, miksi isoisoisä on niin vihaisen näköinen.