Marjo jo manasi meille hyvää vuotta. Alku on ainakin ollut mainio: kevyttä pakkaslunta. Ei suuria, märkiä kasoja kolattaviksi, ei luomisen tuskia eikä jäykkää palautumista. Hyppäsin takaisin kirjoittamisen rutiineihini notkeasti kuin kissa kyyhkyslakkaan.
Tällaista se on, kun aloittelee uuden kirjoittamista. Tallomattomat hanget ja kaikki tiet valittavina. Syksyllä sain yhden kirjoitustöistä askarrelluksi välietappiin ja suunnitelluksi sille jatkot. Uutta Päivää kirjoitin lauleskellen ja onnellisena. Saakohan sitä edes tunnustaa, että pitää työstään niin paljon. Lakkaavat vielä maksamasta palkkaa tai jokin huvivero iskee.
Pari kertaa päivä on jo noussut kurkistamaan naapurin saunarakennuksen takaa. Luonnon oma kirkasvalolamppu on talvikohmeesaankin niin kirkas, että pöydällä seisova, talvikuukausien yli kannatellut vaikuttaa auttamattoman pliisulta ja sen voi sammuttaa. Valoa odotellessa kirjoitan kolmea uutta tekstiä rinnakkain ja liki. Tänään on sen uusimman vuoro, ja poskia punottaa ujoudesta.
Talvikamppeiden keveyttä lisää se, että ensimmäisen kerran romaania aloittaessani arvelen oivaltaneeni jo liuskan kymmenen kohdalla, mistä tässä kaikessa on kysymys. Kahden aiemman kohdalla olen ymmärtänyt sen vasta rutkasti myöhemmin. On hauska nähdä, helpottaako oivallus kirjoittamista vai vaikeuttaako. Nyt ainakin tuntuu vielä hyvältä. En minä latua kaipaa mutta jonkinlaisen aukon metsässä kuitenkin.
--
Valokuva: Johanna Hulkko
Tekstit
2 kommenttia:
Kuulostaapa hienolta, hyvältä ja suorastaan valaistulta vuoden alulta. On upeaa jos voi tuntea että oma mielikuvitus kantaa ja teksti kulkee, sanoisinko että kuulostaa kirjailijalta;D
Hei Marke, Alkoi jo epäilyttää, että tulikohan siitä aivan liian positiivinen teksti! Olen kyllä siinä mielessä onnekas, että kirjoittaminen on minusta lähes aina mukavaa. On niitä pykimispäiviäkin välissä, mutta onneksi niinä voi tehdä muuta.
Iloa sinullekin kirjoittamiseen!
Lähetä kommentti