Yksi kirjailijan työn raskaita puolia työpaikalla tapahtuvaan päivätyöhän verrattuna on se, että kirjailijan päivään ei kuulu myönteinen palaute. Tavallisissa töissähän työkaverit ja toivottavasti pomokin aina väliin toteavat, että hyvin teit tämänkin homman tai kiva, että tartuit tähän asiaan, jota olemme pitkään aikoneet.Täällä kun istun ylhäisessä yksinäisyydessäni, synkkyyteen on turhan helppo lipsahtaa. Kukaan ei sano edes rivien välissä, että kiva että jaksoit tänäänkin vääntäytyä tänne, kukaan ei toivo kahville, kukaan ei sano, että hyvin teit hommasi tänäänkin ja huomenna jatketaan.
Palautetta tulee sitten, kun kirja on tehty, mutta ei se voi riittää motivoimaan kirjoituspäivinä. Kirjoittamisessa ilo ja onnistumisen tunteet täytyy löytyä kirjoittamisesta, ei julkaisemisesta. Julkaisun yhteydessä palautetta sitten tulee, mutta aina on jotain, johon voi olla tyytymätön. Ei kritiikkiä siellä, ei ehdokkuutta täällä. Tuokaan kaveri ei selvästi ole vaivautunut edes lukemaan kirjaani, vaikka minä olen alleviivaten ja ulkoalukien tavannut hänen koko tuhatpäisen tuotantonsa. Ikuinen seuralainen, tyytymättömyys.
Kuuntelin kerran sivusta, kun eräs kokenut kustannustoimittaja varoitti kirjansa julkaisua jännittävää esikoiskirjailijaa siitä, että esikoinen pettyy aina johonkin kirjassaan (kritiikkeihin tai niiden puutteeseen, huomioon, Hesarin kilpailun tai Pentinkulman päivien ulkopuolelle jäämiseen, markkinointiin, painoksen kokoon, apurahattomuuteen, saadun apurahan kokoon, oman suvun tai kavereiden reaktioihin... lista on loputon). Hänellä oli kokemusta, enkä uskalla epäillä hänen sanojaan.
Kahden kirjan oikeuttamalla syvällä rintaäänellä arvelen, että niin pettyvät kaikki kirjailijat. Tätä käsitystä vahvistaa se, että välillä oikein hätkähdän, miten pettyneitä minun silmissäni menestyksekkäät ja onnistuneet kirjailijat voivat olla kirjoihinsa liittyviin asioihin. Minä kun olen kuvitellut, että heidän kirjailijantiensä nyt ainakin on ruusunlehdin pedattu ja kultaliuskoin silattu.
Työtänsä iloisesti jaksavan kirjailijan loputtomaan ominaisuuslistaan, sitkeyden, ahkeruuden ja muiden hyveiden jatkoksi, voi siis lisätä pettymysten sietokyvyn. Lyhyt muistikin on ansioksi ennemmin kuin pitkä katkeruus. Ja sietämisessä auttaa, jos muistaa aina välillä taputtaa itseään ja todeta, että hyvin sinä vedät, sitkeä, rakas minä.
--
Valokuva: Johanna Hulkko
Tekstit
6 kommenttia:
Omaa mielialaani on nostanut se, että vuosi sitten vuokrasin yhteisen työhuoneen kolmen naisen kanssa. Sosiaalisuus ja yhdessä lounastaminen pitävät virkeänä, päivittäin pohdimme myös erilaisia sanojen taivutuksia. :) (Ennen olisin kysynyt niistä Facebookissa, nyt tokaisen ääneen).
Mutta hyvää palautetta blogin kautta: JOSTAKIN KOTOISIN on upea, monikerroksinen romaani. Ihastelin kautta linjan yksityiskohtien tajuasi ja miljöökuvausta. Se on erityinen romaani. Ihastelin myös muuntautumiskykyäsi: Säkeitä Pietarista on aivan erilainen. Hyppäsit tyynesti, muina naisina Pietarista Australian merimaisemaan ja onnistuit mainiosti! Terveisin fanisi, Terhi
Kiitos ihanasta kommentista, Terhi!
Nämä ovat kipeitä ja vähän salaisiakin asioita: puhut kyllä nyt ihan tosia. Ihan siellä listassa oli niitä minuakin rassanneita seikkoja, kuten nyt tuo Pentinkulma-asia. Vaikka oli kuopuksen laskettu aika aivan korvilla, silti harmitti, kun en sitten mahtunutkaan esikoiskirjailijoiden tapaamiseen. ;) Vaikka hyvin tiesin, ettei sinne millään kaikki mahdu.
Ja tosia puhuu muuten Terhikin tuossa ylhäällä! Hieno kirja se on!
Yksi asia muuten, josta olen kiitollinen, ovat omat kustannustoimittajani. Ovat jaksaneet ja osanneet sanoa kauniita ja kannustavia asioita - silloin jaksaa ja osaa kirjailijakin jatkaa tekstinsä työstämistä. Se on vähän kuin lasten kanssa: kun niitä kehuu, ne yrittävät aina vain tarmokkaammin. Mutta annas olla, jos latistat lapsen itsetunnon, niin eihän se sitten enää mitään uskalla.
Mutta kustantamon ulkopuolisesta maailmasta (eli kriitikoista ja muista semmoisista, kaupan tädeistä ja ihan vaikka lehtien lukijoistakin, keskustelupalstojen kuluttajista) sen verran, että ei niitä kehuja ihan satamalla sada niskaan, kun ei oo meillä semmoista kehumisen kulttuuria. Ei, kyllä se on ihmisen vaan ihte ihtiään kehuttava. :D (mutta mieluummin semmoisella nöyrällä asenteella, vaivihkaa, niin ettei sitä kehumiseksi huomaakaan vaan pitää ihan vaatimattomuutena vain)
Seija, pidin kovasti tuosta kehuttavan tai siis kannustettavan lapsen ja kirjailijan vertauksesta. Myös se kiukutteleva lapsi löytyy ainakin tästä kirjailijasta :)
Hei! Luin juuri Säkeitä Pietarista -teoksen ja täytyy kehua, että se oli hieno kirja. Pitkästä aikaa parasta kotimaista luettavaa. Olen aivam ihastuksissani. Seuraavaksi luenkin sitten Jostakin kotoisin -teoksen.
Ja välillähän olen tietysti kehunut Seija Vilénin teoksia, jotka ovat myös aivan mahtavaa luettavaa.
Kirjoitatte hienoja teoksia, ja vaikka meitä lukijoita Suomessa nyt ei ole kovin monia miljoonia, niin näin yhtenä pienenä lukijana arvostan työtänne todella paljon!
***
Työelämässä kiitosta ei kovin usein kuule, oli työ mikä tahansa. Onneksi itse kuitenkin olen päässyt sellaiseen työhön, jossa jonkinlaista kiitosta saa, ihan suoraan.
Hei Mari A. ja mainiota, että päädyit blogiimme!
Vaikka tämä teksti olikin (aika ärsyttävä) uikutus, kirjailijan työssä on eniten kaikkea ihanaa. Yksi niistä ihanuuksista on se, kun oma kirja on löytänyt oikean lukijansa. Sinä olit juuri sellainen lukija Säkeille. Paljon kiitoksia, että tulit kertomaan lukukokemuksestasi täällä ja kirjoitit ihanan tekstin myös blogiisi.
Vilpittömiä kiitoksia ei ole koskaan liikaa, uskon ma, ja on hienoa, että on sellaisiakin työpaikkoja, joissa tätä arkaistista tapaa edelleen noudatetaan :)
Mukavaa kevättä!
Lähetä kommentti