Yksi kirjailijan työn raskaita puolia työpaikalla tapahtuvaan päivätyöhän verrattuna on se, että kirjailijan päivään ei kuulu myönteinen palaute. Tavallisissa töissähän työkaverit ja toivottavasti pomokin aina väliin toteavat, että hyvin teit tämänkin homman tai kiva, että tartuit tähän asiaan, jota olemme pitkään aikoneet.
Täällä kun istun ylhäisessä yksinäisyydessäni, synkkyyteen on turhan helppo lipsahtaa. Kukaan ei sano edes rivien välissä, että kiva että jaksoit tänäänkin vääntäytyä tänne, kukaan ei toivo kahville, kukaan ei sano, että hyvin teit hommasi tänäänkin ja huomenna jatketaan.
Palautetta tulee sitten, kun kirja on tehty, mutta ei se voi riittää motivoimaan kirjoituspäivinä. Kirjoittamisessa ilo ja onnistumisen tunteet täytyy löytyä kirjoittamisesta, ei julkaisemisesta. Julkaisun yhteydessä palautetta sitten tulee, mutta aina on jotain, johon voi olla tyytymätön. Ei kritiikkiä siellä, ei ehdokkuutta täällä. Tuokaan kaveri ei selvästi ole vaivautunut edes lukemaan kirjaani, vaikka minä olen alleviivaten ja ulkoalukien tavannut hänen koko tuhatpäisen tuotantonsa. Ikuinen seuralainen, tyytymättömyys.
Kuuntelin kerran sivusta, kun eräs kokenut kustannustoimittaja varoitti kirjansa julkaisua jännittävää esikoiskirjailijaa siitä, että esikoinen pettyy aina johonkin kirjassaan (kritiikkeihin tai niiden puutteeseen, huomioon, Hesarin kilpailun tai Pentinkulman päivien ulkopuolelle jäämiseen, markkinointiin, painoksen kokoon, apurahattomuuteen, saadun apurahan kokoon, oman suvun tai kavereiden reaktioihin... lista on loputon). Hänellä oli kokemusta, enkä uskalla epäillä hänen sanojaan.
Kahden kirjan oikeuttamalla syvällä rintaäänellä arvelen, että niin pettyvät kaikki kirjailijat. Tätä käsitystä vahvistaa se, että välillä oikein hätkähdän, miten pettyneitä minun silmissäni menestyksekkäät ja onnistuneet kirjailijat voivat olla kirjoihinsa liittyviin asioihin. Minä kun olen kuvitellut, että heidän kirjailijantiensä nyt ainakin on ruusunlehdin pedattu ja kultaliuskoin silattu.
Työtänsä iloisesti jaksavan kirjailijan loputtomaan ominaisuuslistaan, sitkeyden, ahkeruuden ja muiden hyveiden jatkoksi, voi siis lisätä pettymysten sietokyvyn. Lyhyt muistikin on ansioksi ennemmin kuin pitkä katkeruus. Ja sietämisessä auttaa, jos muistaa aina välillä taputtaa itseään ja todeta, että hyvin sinä vedät, sitkeä, rakas minä.
--
Valokuva: Johanna Hulkko
Tekstit
