tiistai, 21. helmikuuta 2012

Alkulauseen evoluutio

Tutkin aikoinani, miten esikoiseni Säkeitä Pietarista alkulause oli vaihdellut ja lopulta löytynyt. Tein nyt saman retken Jostakin kotoisin -romaanin kirjoittamiseen.

18.8.2007 Äiti hytkytti jalkaansa niin että keinu heilui.
6.9.2007 Kevät tuli Saarenmaalle varhain.















5.5.2008 Lihapullat: suuri lapsiperhe, vähän liian monta ihmistä pienessä mökissä, kylki kyljessä samassa liemessä.
5.3.2009 Matkustaessaan niissä maissa, joissa ei ollut edes huonekalujätin lihapullia, Jonttu söi voileipiä tai riisiä.
1.3.2010 Lapsuuden loppu on kuoleman alku.*
1.7.2010 Merta pelkää vaikka rakastaa.
13.8.2010 Oli äidin ja isän kesäloman ensimmäinen päivä.
31.1.2011 Jonttu katsoi itseään peilistä ja näki väsyneet kasvonsa, tummat puolikuut silmien alla ja rypyn, joka rutistui otsaan valvomisen aiheuttamasta päänsärystä.
29.4.2011 Peilikuva oli armoton.

* (Olin löytänyt Hesarissa 24.3.2003 julkaistun Peter Pan -kirjan täydellisen laitoksen arvostelusta moton kirjaani. Pidän motosta edelleen kovasti, vaikka sittemmin siitä luovuinkin. Kritiikissä se oli väliotsikko, mutta ei Peter Panista peräisin vaan kriitikon (tai toimitussihteerin) tekemä. Kriitikko muuten sattui olemaan muuan Hannu Harju.)

--
Valokuva: Johanna Hulkko

keskiviikko, 8. helmikuuta 2012

Kirjailijan kehityskeskustelu (monologi)

Yksi kirjailijan työn raskaita puolia työpaikalla tapahtuvaan päivätyöhän verrattuna on se, että kirjailijan päivään ei kuulu myönteinen palaute. Tavallisissa töissähän työkaverit ja toivottavasti pomokin aina väliin toteavat, että hyvin teit tämänkin homman tai kiva, että tartuit tähän asiaan, jota olemme pitkään aikoneet.

Täällä kun istun ylhäisessä yksinäisyydessäni, synkkyyteen on turhan helppo lipsahtaa. Kukaan ei sano edes rivien välissä, että kiva että jaksoit tänäänkin vääntäytyä tänne, kukaan ei toivo kahville, kukaan ei sano, että hyvin teit hommasi tänäänkin ja huomenna jatketaan.

Palautetta tulee sitten, kun kirja on tehty, mutta ei se voi riittää motivoimaan kirjoituspäivinä. Kirjoittamisessa ilo ja onnistumisen tunteet täytyy löytyä kirjoittamisesta, ei julkaisemisesta. Julkaisun yhteydessä palautetta sitten tulee, mutta aina on jotain, johon voi olla tyytymätön. Ei kritiikkiä siellä, ei ehdokkuutta täällä. Tuokaan kaveri ei selvästi ole vaivautunut edes lukemaan kirjaani, vaikka minä olen alleviivaten ja ulkoalukien tavannut hänen koko tuhatpäisen tuotantonsa. Ikuinen seuralainen, tyytymättömyys.

Kuuntelin kerran sivusta, kun eräs kokenut kustannustoimittaja varoitti kirjansa julkaisua jännittävää esikoiskirjailijaa siitä, että esikoinen pettyy aina johonkin kirjassaan (kritiikkeihin tai niiden puutteeseen, huomioon, Hesarin kilpailun tai Pentinkulman päivien ulkopuolelle jäämiseen, markkinointiin, painoksen kokoon, apurahattomuuteen, saadun apurahan kokoon, oman suvun tai kavereiden reaktioihin... lista on loputon). Hänellä oli kokemusta, enkä uskalla epäillä hänen sanojaan.

Kahden kirjan oikeuttamalla syvällä rintaäänellä arvelen, että niin pettyvät kaikki kirjailijat. Tätä käsitystä vahvistaa se, että välillä oikein hätkähdän, miten pettyneitä minun silmissäni menestyksekkäät ja onnistuneet kirjailijat voivat olla kirjoihinsa liittyviin asioihin. Minä kun olen kuvitellut, että heidän kirjailijantiensä nyt ainakin on ruusunlehdin pedattu ja kultaliuskoin silattu.

Työtänsä iloisesti jaksavan kirjailijan loputtomaan ominaisuuslistaan, sitkeyden, ahkeruuden ja muiden hyveiden jatkoksi, voi siis lisätä pettymysten sietokyvyn. Lyhyt muistikin on ansioksi ennemmin kuin pitkä katkeruus. Ja sietämisessä auttaa, jos muistaa aina välillä taputtaa itseään ja todeta, että hyvin sinä vedät, sitkeä, rakas minä.

--
Valokuva: Johanna Hulkko