Hulkko & Heiskanen

Enimmäkseen poutaa

2012-01-18T12:33:00.009+02:00

Marjo jo manasi meille hyvää vuotta. Alku on ainakin ollut mainio: kevyttä pakkaslunta. Ei suuria, märkiä kasoja kolattaviksi, ei luomisen tuskia eikä jäykkää palautumista. Hyppäsin takaisin kirjoittamisen rutiineihini notkeasti kuin kissa kyyhkyslakkaan.

Tällaista se on, kun aloittelee uuden kirjoittamista. Tallomattomat hanget ja kaikki tiet valittavina. Syksyllä sain yhden kirjoitustöistä askarrelluksi välietappiin ja suunnitelluksi sille jatkot. Uutta Päivää kirjoitin lauleskellen ja onnellisena. Saakohan sitä edes tunnustaa, että pitää työstään niin paljon. Lakkaavat vielä maksamasta palkkaa tai jokin huvivero iskee.

Pari kertaa päivä on jo noussut kurkistamaan naapurin saunarakennuksen takaa. Luonnon oma kirkasvalolamppu on talvikohmeesaankin niin kirkas, että pöydällä seisova, talvikuukausien yli kannatellut vaikuttaa auttamattoman pliisulta ja sen voi sammuttaa. Valoa odotellessa kirjoitan kolmea uutta tekstiä rinnakkain ja liki. Tänään on sen uusimman vuoro, ja poskia punottaa ujoudesta.

Talvikamppeiden keveyttä lisää se, että ensimmäisen kerran romaania aloittaessani arvelen oivaltaneeni jo liuskan kymmenen kohdalla, mistä tässä kaikessa on kysymys. Kahden aiemman kohdalla olen ymmärtänyt sen vasta rutkasti myöhemmin. On hauska nähdä, helpottaako oivallus kirjoittamista vai vaikeuttaako. Nyt ainakin tuntuu vielä hyvältä. En minä latua kaipaa mutta jonkinlaisen aukon metsässä kuitenkin.

--

Valokuva: Johanna Hulkko

Hyvä vuosi 2012

2012-01-09T12:09:00.000+02:00

Tule, tule hyvä vuosi, älä tule paha vuosi. - Vuodesta saattaa tulla vaikka kuinka hyvä - toivon, että tulee - mutta pahoin pelkään, kultaiset lukijamme, etten juuri jaksa sen sattumuksista ainakaan alkuvuodesta blogiimme kirjoittaa. Seuraavan opukseni kässäri on siinä vaiheessa, että se vie kaiken ja vähän enemmänkin. Joskus siitä kuitenkin tulee kirja ja sellaisena julkinen, ja silloin, jos vanhat merkit paikkansa pitävät, puhun siitä aivan mielelläni, nyt vain en ja muuta en oikein jaksa, vaikka asioita maailmassa tietysti riittäisi vaikka kuinka. Pääsen elämäni ensimmäisen kirjalliseen residenssiin tekemään siivun matkaa, joten siitä ehkä pyrin sanasen sommittelemaan sopivassa käänteessä. Ciao!

Pohjois-Savon taidetoimikunnan sivut on juuri uusittu. Sinne täytyisi laatia tekstiä sekä itsestä että omista tekemisistä. Kirjoittaisinko faktaa vai fiktiota...

Luopuisitko jostakin kirjastasi?

2011-11-21T09:57:00.018+02:00

Aiemmin ajattelin, etten voisi luopua yhdestäkään kirjasta, joka kirjahyllyssäni on. Ajattelin, että ne kertovat siitä, kuka olen, enemmän kuin sanat koskaan.

Sittemmin olen joutunut seuraamaan sivusta, mitä kuolleen ihmisen kirjahyllylle tapahtuu. Valitettavasti kotikirjastolla, jos se on normaali ja satunnaisesti syntynyt kokoelma eikä sitä ole kerätty esimerkiksi temaattisesti kunnianhimoisesti, ei ole arvoa muille kuin sen kerääjälle. Kaikki ne tunteet, jotka kirjan ostamiseen ja ensimmäiseen tai toistuvaan lukemiseen liittyvät, kuolevat omistajansa mukana.

Käytetyllä kirjalla ei ole arvoa kuin harvoin. Arvoa lisäävät omakätiset omistukset, nimikirjoitukset ja ex librikset, mutta nytkin puhun lähinnä muistoarvosta, en suoranaisesta rahallisesta arvosta. Ja harvapa kotikirjastoaan ajatellessaan rahaa edes ajattelee kuin korkeintaan sitä kautta, että kirjoihin on sijoitettu lantti jos toinenkin.

Olen alkanut rauhallisesti ja ilman sen kummepia päämääriä poistaa hyllystäni välillä kirjan tai kaksi. Keinoksi olen löytänyt bookcrossingin. Vapautan siis kirjoja toisille harrastajille. Se on hauskaa ja toiveikasta. Kirjalla on vielä mahdollisuus löytää uusia lukijoita eikä sen kohtaloksi jää pölyttyä hyllyssäni perikunnan riesaksi asti.

Bookcrossing on tuotteistettu yllättävän huonosti. Tavallaan se on tietysti sympaattista. Logo on ja kömpelöhkö verkkosivusto, mutta oheistuotteet ovat huomiota herättävän niukkoja. Harrastuksessa olennaisia tarrojakin on tarjolla ostoinnokkaille vain aivan muutamaa sorttia.

Harrastamista tuotteistamattomuus ei tietenkään haittaa - oikeastaan päin vastoin. Toiminnan ydin on helppo ymmärtää, ja mukaankin pääsee helposti. Kirjoja voi "vapauttaa" kahdella tavalla: joko villisti jättämällä se jonnekin ja toivomalla, että joku nappaa sen mukaansa tai lähettämällä tai antamalla kirjansuoraan jollekulle sitä toivovalle. Molemmat tavat ovat hauskoja, ja itse vapautan satunnaiset hyllystä joutavat yleensä villisti. Jos minulle on jostain syystä päätynyt jokin uutuus, jota en itse halua säästää, sille löytyy yleensä bookcrossaajista monta innokasta lukijaa. Kirja kiertää.

Minulle selvisi vasta nyt, että jotkut kirjailijat eivät arvosta bookcrossaamista siksi, että se ei tuota kirjoittajalle mitään. Ostorahat kirjasta on jo saatu eivätkä lukijat kartuta edes lainauskorvauksia. Minusta se on hassu ajatus. Bookcrossaajista kirja saa lukijoita, jotka kirjoittavat siitä usein vielä pienen arvionkin. Lisäksi harrastajat ovat kirjaihmisiä viimeiseen asti, ja myös ostavat, lainaavat, puhuvat ja elävät kirjoja harrastuksensa ohella.

Olen minä kollegoidenkin kirjoja vapauttanut (kaksoiskappaleita, en tietenkään niitä lahjaksi saatuja). On hauska seurata, kuinka esimerkiksi ystäväni nokialaisen Marisha Rasi-Koskisen loistokas romaani Katariina kiertää. Omieni arvioita voit lukea täältä ja täältä. Harvoinpa olen saanut noin rehellistä ja spontaania tietoa lukukokemuksista.

--

On myös aika toivottaa hyvää loppuvuotta kaikille blogimme lukijoille! Blogi ei päivity niin usein kuin toivoisimme, mutta kaikenlaista luettavaa tänne on vuosien varrella kertynyt. Uuden vuoden myötä pääsemme Marjon kanssa toivottavasti kertomaan uusista kirjoista ja onpa vuoteen 2013 astikin jo julkaisusuunnitelmia. Näistä kaikista ajallaan.

Kaikkea hyvää loppuvuodellesi ja myös tuolle tulevalle, joka jo kurkkii nurkan takana!

Uusi syksy, Uusi päivä

2011-11-03T09:31:00.009+02:00

Kirjoja ilmestyy niin, etten perässä tahdo pysyä. Hamuan kirjoja joka suunnasta, kirjastosta ja kirjakaupasta, kritiikeistä ja ystävien suosituksista, ja lukemattomien pino kasvaa nopeammin kuin luettujen. Olen hillinnyt lukupaniikkia sanomalla itselleni, ettei minulla oikeasti ole kiire. Kirja ja kiire sopivat niin kovin huonosti yhteen.

Jostakin kotoisinkin on päätynyt lukijoiden käsiin, ja aina välillä joku kertoo lukeneensa sen. Päivälehtikritiikkejä ei ole ollut, mikä vähän surettaa, mutta huomiosta kilpailevia kirjoja on niin paljon. Kirjablogitkaan eivät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ole löytäneet romaaniani, mutta niissä ajankohtaisuus ei ole onneksi ainoa arvo. Yritän odottaa rauhallisena vuoroani, jos se vaikka jossain vaiheessa tulisi. Kirjan kritiikkitilannetta voi seurata täältä.

Kuva: Wikipedia

Yksi suurimmista riemuista tänä syksynä on ollut uusi osa-aikainen työ: pääsin yhdeksi YLE2:n Uusi Päivä -sarjan dialogikäsikirjoittajista. Rakastan tv-käsikirjoittamista. Jos yksi osa kirjailijan työn autuutta on se, että minulla on kaikki valta (romaanini) taivaassa ja päällä maan, tv-kirjoitamisessa olen pieni mutta tärkeä osa tehdasta, jonka yhteistyönä tuotanto syntyy. Olen oppinut valtavasti uutta sekä kirjoittamisesta että tv-tuotannosta. Työ on osa-aikaista, ja kirjoitan myös omiani. Seuraavia kirjoja on mielessä ja työn allakin, mutta ne ovat vielä niin utuisia itusia, ettei niistä vielä sen enempää.

Summa summarum: syksy on kohdellut minua kauniisti (tai ehkä se on tämä lisääntyvä hämärä, joka kaunistaa). Murhalounaan muodon ottaneet minijulkkarit, TammiTreffit ja Helsingin kirjamessut olivat paikalle saapuneine ystävineni syksyn kohokohtia, ja seuraavaksi juhlitaan Pirkkalaiskirjailijoiden voimin Tampereen kaupunginkirjaston 150-vuotispäiviä, Kirjakanttia Kuopiossa sekä Uuden Kirjan Päiviä Orivedellä. Tapahtumakalenteri on oikeassa sivupalkissa. Tapaamisiin!

Käyty ja nähty

2011-10-19T23:06:00.003+03:00

On ollut tiivis syksy ja sellaisena jatkuu. Heitän tänne muutaman kuvan matkojen varrelta. Täytyy tunnustaa, etten koskaan ota valokuvia, en edes omista muuta kameraa kuin kännykässä olevan. Sillä yritin nyt jotain räpsiä.

Pari viikkoa sitten pääsin käymään Sortavalassa. Petri Shemeikka soitti kanneltaan ja näytti Väinämöiseltä.

Seurahuoneella tallasin samoja parketteja kuin isoisäni talvisodan aikaan. Kässäriin syntyi tarinaa.

Sortavalan Seurahuone ei ollut hullummassa kunnossa.

Viime viikolla kävin ihmettelemässä Frankfurtin kirjamessuja. Isoa oli ja kirjoja paljon. Audi piti jostain syystä tarpeellisena esitellä menopelejään.

Islantilaisten teemamaasatsaus vaikutti toimivalta. Se näkyi kaupungissa kaikkialla. Paviljongin sisäänkäynnillä jaettiin kosteusvoidetta.

Filin ständillä oli mukavasti ruuhkaa happy hourin aikaan.

Goethen lapsuudenkodissa oli niin paljon liinavaatteita kahdessa suuressa kaapissa, että lakapyykkiä pestiin vain kolmesti vuodessa.

Tämmöisiä. Vauhtisyksy jatkuu. Tervetuloa Kirjakanttiin!

Edit 24.10.2011: Paljon pätevämpiä kuvia on katseltavissa Sisu-radion Oden blogissa, kahdessakin postauksessa.

Tuotantoketju

2011-09-29T16:05:00.001+03:00

Tuotettu on ja tiedotettu, ja nyt on niin muikean mukava olo, että taidan poistua töistä tuota pikaa kotiin huilimaan: päivän saldo on tässä eli Kirjakantin ohjelma on julkistettu.

Nyt ei kun jännittämään Savonia-ehdokkaita.

Tervetuloa Kuopioon 18.–20.11.2011!

Täyteläistä aikaa

2011-09-25T18:08:00.000+03:00

Aukoksi ajassa otsikoi Johanna sen ihanan hetken, "jossa ei ole vielä muuta kuin tehty työ ja siitä syntynyt tuotos, esine." Nyt aika on jo toinen: lukijoiden kädet ovat pidelleet kirjaa ja silmät lipuneet riviltä toiselle. Tulkintoja on alkanut syntyä.

Blogimme on ollut hengissä noin kaksi ja puoli vuotta. Oikea palkki tuossa vieressä kertoo, että tämä blogi syntyi kertomaan kahdesta tiestä kirjailijaksi. Luonnehdinta pitänee paikkansa edelleen. Välillä mietityttää, minne tie vie.

Koko sen ajan kun olemme kirjojemme eteen ahertaneet, olemme tienneet, että kaunokirjallisen työn tuotoilla harva elää. Vuonna 2005 Suomen Kirjailijaliiton tekemä tutkimus paljasti, että mediaanivuositulo kaunokirjallisesta työstä on 2000 euroa. Vastaava viime vuotta koskeva tutkimus paljasti, että summa on pysynyt ennallaan ja kirjailija siis kurjistunut entisestään.

Silti me kaunokirjailijat, ainakaan me kaksi eri tavoin suuntautunutta kirjoittajaa, emme tulkitse tilannetta niin, että kirjoittaminen ei kannattaisi. Miksi? Tyhmiäkö olemme? Emme, emme ainakaan myönnä. Kirjailija kai kirjoittaa koska haluaa (tai jos oikein romanttisiksi heittäydytään: koska on niin sanotusti pakko) ja koska hän uskoo tai ainakin toivoo, että hänen sanottavansa voisi kiinnostaa lukijaa, jopa olla tälle tärkeä.

"Yksikään kiitos, lukuterveinen, blogikommentti tai kritiikki ei ole vielä päässyt tunkemaan todellisuuteeni", saattoi Johanna kirjoittaa vielä vajaat kolme viikkoa sitten. Nyt aukko ajassa on mennyt umpeen ja meidän kaikkien on mahdollista antaa aikaamme Johannan uutukaiselle. Haluan esittää kutsun: jos tartut Jostakin kotoisin -romaaniin, mitä lämpimästi suosittelen, tule tänne kertomaan, kuinka aikasi kului sen parissa!

Aukko ajassa

2011-09-07T14:16:00.009+03:00

Loistofiilis. Työ on tehty, kirja on kourassa. Sain eilen kustannustoimittajan ystävällisesti lähettämän lämpimäisen. Kirja tuntuu käteen juuri siltä kuin pitääkin. Etukannen otsikkoteksti on liukas vahakannen pehmeyden yläpuolella. Tunnustelen kannen tähtiä kuin pistekirjoitusta.

Jännittääkö, ystävät kysyvät. Ei tippaakaan. Olen jossain omituisessa aika-avaruuden pisteessä, jossa ei ole vielä muuta kuin tehty työ ja siitä syntynyt tuotos, esine. Yksikään kiitos, lukuterveinen, blogikommentti tai kritiikki ei ole vielä päässyt tunkemaan todellisuuteeni. Olo on niin tyhjä ja täysi kuin kuuluukin.

Heti kun ensimmäinen viesti luetusta kirjasta kantautuu korviini, tämä hetki on mennyttä. Tiedän kokemuksesta, että kohta on kaikenlaisia tunteita takki täynnä. Saaduista kiitoksista ja kurmootuksista jatkan tietysti hyvässä järjestyksessä eteenpäin, mutta silti ne eivät enää koskaan katoa tai lakkaa olemasta.

Sitä vartenhan kirja tietysti on kirjoitettu: lukijoille, jotta he ottavat sen omakseen, lukevat siihen sen mitä tarvitsevat ja haluavat ja irti saavat tai ovat saamatta. Tästä eteenpäin minä saan nostaa kädet ilmaan, sillä minun osaltani työ on tehty.

Mutta vielä minä ja kirja olemme tässä maailmassa aivan kaksin. En arvannut, että tältäkin voi tuntua. Nautin tästä.

Valokuva: Johanna Hulkko

Läänintaiteilija kirjasyksyssä

2011-09-05T15:49:00.003+03:00

Ihmisen osan kirjailija norkoili toimettomana syksyn kirjamessuilla, kun ei ollut oma julkaisusyksy. Minulla on meneillään lyhyen kirjallisen urani ensimmäinen syksy vailla julkaisua, mutta hiljainen norkoilu on turha pelko tai toivo, kiitos vauhdikkaan ja täyteläisen läänintaiteilijaelämän. Toisten kirjoja promotessani olen tainnut tulla ulkoistaneeksi koko kirjoittamisen toisaalle. Siksi kuittaan muutamat viime aikojen reissut viittaamalla niiden ahkerien ihmisten blogeihin, jotka tapahtumista ovat ennättäneet kirjoittamaan.

Muutama viikko sitten oli kustantajani Siltalan syyspirskeet. Uusi ilmiö olivat vierasjoukossa sujuvasti sukkuloivat kirjallisuusblogistit (Onkohan muuten Kielitoimisto jo ehdottanut, miksi blogin pitäjää pitäisi nimittää? Usein näkyvä 'bloggari' häiritsee minua ilmiselvistä syistä, bloggaaja tai blogaaja kuulostaa helposti esteiden virittelijältä, mutta bloginisti, kuten blogistikin, toisi mukavasti mieleen bouqinistin.) Meillä kaikilla oli ravintola Siltasessa niin mukavaa, minkä todistamiseksi viittaan Hannan ja Sallan kirjoituksiin.

Viime viikonloppu puolestaan meni keväästä asti väsäämäni Kirjailijat teillä -kiertueen parissa ja hyvin menikin. Mukanaolijoista Tossavaisen Jouni on ehtinyt jo tallettaa tunnelmia Kuva ja sana -blogiinsa. Minulla on eteisessä vielä läjä purkamatonta kirja- ja vaatetavaraa, johon tarvitsisi tarttua mitä konkreettisimmin. Ja kaipa minunkin on syytä tallentaa omat ajatukseni kiertueesta, mutta ensin kerään ja puran palautteen maakunnan kirjailijoilta ja meidät vastaanottaneiden kuntien kulttuurisihteereiltä.

Syksyni jatkuu pääosin Kirjakantin tuotannon viimeistelyn parissa. Ohjelma julkistetaan 29.9. Sitä ennen tapahtuu kuitenkin vielä monenlaista. Tulevana torstaina haastattelen Anneli Kantoa ja Kirsi Pehkosta Kuopion Suomalaisessa Kirjakaupassa. Aiheenamme 8.9. klo 17 alkavassa keskustelussa on vauhtisyksyyn sopivasti molempien sporttiset nuortenkirjasarjat.

Todistuskappaleet

2011-08-18T15:36:00.007+03:00

Häilyn kirjoittamisen ja kirjan välissä. Romaanin viimeinenkin piste on pantu paikoilleen, mutta todistuskappaletta tehdystä työstä ei vielä ole. Odotan kirjaa, odotan lukijoita, mutta samalla yritän kovasti olla ajattelematta kaikkea sitä.

Kirjasyksy on alkanut. Olen bongannut siitä jo monta hienoa teosta, esimerkiksi Satu Taskisen Täydellisen paistin, Marisha Rasi-Koskisen Katariinan, Karo Hämäläisen Erottajan ja Juha Siron Linnun muotokuvan.

Syysrituaaleihini kuuluu kirjalistojen lisäksi myös visiitti koululle ensimmäisenä koulupäivänä. Jo seitsemänä syksynä olen ollut vanhempainyhdistyksen riveissä toivottamassa ekaluokkalaisia tervetulleiksi kouluun ja vahtimassa liikennettä koulun edessä. Tänä vuonna näin ensimmäisen kerran, kuinka kaksikin isää kulki selkä edellä lapsensa edessä ja kuvasi ainutkertaiset askelet videokameralla.

Muun muassa Facebook muistuttaa meitä päivittäin siitä, että elämä on hyvä dokumentoida, jotta voi todistaa elävänsä. Tästä samasta syystä päähenkilöni Jonttu dokumentoi kaikki kulkemansa reitit.

"Vuosia hän oli uskonut, että vasta se, että Kalle tai Hannu tai äiti katsoi hänen kulkemiaan reittejä, teki kulkemisesta todellista. Vastaavia epätoivoisia todistuskappaleita ihmisten matkoista ja olemassaolosta olivat valokuva-albumit täynnään vihertäviä tai oransseja valokuvia viime vuosituhannelta, eikä nykyään voinut kyläillä kenenkään luona ilman, että jossain vaiheessa iltaa joku alkoi pyörittää valokuvia miniläppäristä tai televisiosta muiden kärsittäviksi. Jos matkoista ei jäänyt mitään jälkiä, oli aivan sama, oliko kotona vai poissa. Jos liikettä ei tallentanut, ei kukaan voinut pian tietää, mihin se oli suuntautunut, mistä ja millä voimalla. Sen hän vain oli halunnut Tuulenpesällä kertoa. Sen että hän oli muualla ja että hän oli elossa."

--

Valokuva:
Johanna Hulkko

Kirjakantti 18.-20.11.2011

2011-07-20T13:33:00.000+03:00

Saanko esitellä: vierellä komeilee kuopiolaisen Kirjakantti-kirjallisuustapahtuman uusi logo, jonka on suunnitellut Graafinen muotoilu M-L Muukka.

Olen kyynärpäitä myöten mukana Kirjakantin tuotannossa, mikä selittää osaltaan hiljaisuuttani täällä blogissa. Ennen festaria on tekeillä vielä mm. Kirjailijat teillä -kirjailijakiertue 2.-4.9. ympäri Pohjois-Savoa, lukuisia haastatteluja ynnä muita keikkoja, kritiikkejä ja tietysti kasapäin luettavaa. Blogimme oikea palkki kertoo, missä milloinkin viipotan.

Muistin kirja

2011-05-18T09:00:00.005+03:00

Ostin vuosi sitten mustan muistikirjan pienestä paperikaupasta Torremolinoksen kaupungissa. Se on nyt puolillaan. Noin puolet siihen kirjoitetusta on jossain muodossa päätynyt syksyllä ilmestyvään romaaniini, puolet koskee kirjailijan arkea: kokouksia, tapaamisia, tulevan suunnittelemista, satunnaisia havaintoja, joista ehkä kasvaa jotain, ehkä ei.

Vanhojen muistikirjojen lukeminen on raastavaa. Niissä on niin paljon sellaista, mistä ei saa enää kiinni. Samoin niissä on paljon sellaista, mikä edelleen olisi relevanttia ja ansaitsisi oman tekstinsä, mutta kun ei kaikkea ehdi eikä voi. Kirjoittaminen on valinnan taidetta.

Mieltä jo kaiverteleva seuraava teksti on tapahtuma-aikansa takia patistanut minua vanhojen päiväkirjojen pariin. Olen yllättäen alkanut ymmärtää ihmisiä, jotka tuhoavat vanhat päivä- ja muistikirjansa. Niin kuin isäni viisaasti sanoi, kun keskustelimme vanhoista, muistamme mieluusti ne hyvät ja unohdamme ikävät. Päiväkirjat tuovat kaiken takaisin, eikä se välttämättä ole ihmiselle hyväksi. Koska kirjoittaminen on kuitenkin myös kipeän taidetta, yritän ryskätä päiväkirjat ja niiden herättelemät muistotkin jollain tavoin läpi.

Kässärin seuraava versio lähti kustantamoon ja minä pienelle lomalle etelään. Käsikirjoituksessa on paljon kohtia, jotka kirjoitin upouuteen muistikirjaani vuosi sitten siellä samaisen auringon alla. Kirjoittaessani en tiennyt, mihin ne päätyvät. Uskoakseni löydän tältäkin matkalta jotain muistamisen arvoista.

--

Valokuva: Johanna Hulkko

Pecha kucha - tytöt sopottavat

2011-05-14T21:29:00.002+03:00

Viime juttuni on keskentekoisuudessaan kiusannut minua. Ei asiasta sen valmiimpaa tietenkään ole tullut, mutta tekstiä syntyy kuitenkin. Ja se kai näissä hommissa on kaiken mitta. - Heitin ensimmäisen pecha kucha -keikkani eilen Lahdessa kirkkopäivillä. Puhuin suunnilleen alla olevan kässärin mukaan.

Olen pari viime vuotta viettänyt lähes kaiken niin sanotun vapaa-aikani miettien militantteja pappeja. Olen miettinyt heitä isoisäni Jorma Heiskasen takia. Hän oli talvisodassa kenttäpappina Kollaalla ja katosi sitten heti jatkosodan aluksi. Hän oli hengen mies, pidetty niin pappina, sotilaana kuin yksityishenkilönäkin, kuulemma rauhallinen ja lempeä mutta myös palavasieluinen – monellakin tavalla, sai tytöt supisemaan kiihkeästi. Olen saanut kokea parin viime vuoden aikana hänen kanssaan iloisen tutustumisen hetkiä mutta myös pelkoa ja kauhua. Tämä esitys pyrkii kertomaan, miksi.

Suomalaisen sotilaan ihannekuvaan ei sotahulluus kuulu. Tappamisen nautinnosta ei puhuta. Tehokkaimmat tappajat nähdään ikään kuin suorituskykyisen koneiston erinomaisina osasina eikä heidän tarkkuuttaan, kestävyyttään tai muuta vihollisen tappamiseen poikkeuksellisen hyvin sopivaa ominaisuuttaan haluta nähdä osoituksena verenhimoisuudesta. Näin enimmäkseen. Joskus avautuu kuitenkin ikkuna, josta voi nähdä piilotetulle puolelle, sinne missä ihminen tunnistaa ja tunnustaa tappamisen viehätyksen itsessään. Minulle tuon ravisuttavan näkymän avasi isoisäni. – Tosin eihän tässäkään mitään kummallista ole: onhan Väinö Linnan luoma niittokone Antti Rokka lähes joviaalin itäsuomalaisen ideaali.

Vuonna 1935 Jorma oli 20-vuotias teologian ylioppilas Haminassa reserviupseerikoulussa ja ilmoitti ylpeästi olevansa ”suuri sotahullu”. Hän kirjoitti päiväkirjaansa:

Ymmärrän nyt mitä on se ”murhanhimo” ja raakuus, jonka sodassa sanotaan sieluun juurtuvan. Se on vain eräänlaista ammattiylpeyttä, iloa siitä, että hallitsee käsissään olevan murhakoneen, joka laulaa niin hilpeän iloisesti, ja että edessä näkyvät nappulat tulevat ”syödyiksi” – kaatuvat koskaan enää nousematta. Se on jonkinlaista luovaa työtä ja työn iloa, jotain samaa, mitä tuntee äkkiä huomatessaan shakissa hienon leikkauksen. Vastustajaan ei tarvitse olla mitään persoonallista tunnetta, en heitä vihaa enkä rakasta, he ovat heinänkorsia, jotka minun pitäisi niittää, ja joitten leikkaaminen minulle tuottaa tyydytystä. Jotain sellaista tunsin tänään – pääsimme kerran kahdella konekiväärillä hienosti asemiin sokeana hyökkäävän simppulauman selän taakse, ja silloin puoliksi itsekin kauhistuen huomasin ajattelevani: ”Kumpa kk:t laulaisivat hyvin – ja kumpa olisi – kovia..!” Vasta silloin olisi tyydytys ollut täydellinen, kun olisi nähnyt edessään miesketjun tuupertuvan, hytkähtelevän ja – jäävän hiljaa nukkumaan.

Isoisäni perustelee, että jos ”oikeutettu” tappaminen on väärin, on kaikki kilpailu väärin. Hänelle tappaminen oli innoittava kilpailu, jonka voittajalle oli luvassa palkinto, Suur-Suomi. Näky oikeutti kaiken, uhrimieli vaati kaiken ja se, joka onnistui pitämään vihollista paholaisena, käytteli murhakonetta iloisesti ja empimättä.

Ihan omasta halustani olen perehtynyt isoisäni ajatuksiin ja hänen maailmaansa. Välillä upottautuminen on kuitenkin tuntunut liialta. Usein olen halunnut lyödä häntä vasaralla päähän – ei kun näpeille. Aivan erityisen paljon liikaa isoisän leipoma kakku on ollut minulle nyt, kun me tässä meidän ajassamme käymme vain huonosti verhottuja keskusteluja siitä, kenellä oikeastaan on elämisen oikeus, ketkä oikeastaan ovat ihmisen ominaisuuksilla varustettuja, ketkä Suomeemme kelpaavia.

Sota-aikana oma ja vihollisen toiminta saavat hyvin herkästi hyvän tai pahan, oikean tai väärän leiman – ja usein on juuri kirkko esivallan apurina näitä leimoja jakamassa. Kuitenkin jossain pohjalla propagandan alla täytyy useimmilla, tai edes joillain, olla tieto siitä, ettei maailma ole voinut jakautua omiin ja vihollisiin, pyhiin ja pahoihin. Miten me voisimme muistaa tämän aina? Miten muistuttaa siitä erimerkkisiä kiivailijoita, rasisteja, homofoobikkoja ja mitä näitä nyt on ilman että itse tekee vain uutta jakoa pyhiin tai fiksuihin tai ajatteleviin ja sitten niihin toisiin, pahoihin, tyhmiin? Tätä minä mietin herkeämättä – mutta aika lamaantuneena.

Vaikka en oikein osaa toimia näiden ajatusteni kanssa, tajuan kuitenkin, että sanat meillä on käytössämme. Siksi minä kirjoitan kirjan. Sen tekemisen aikana tutustun isoisääni, jota en koskaan ole tavannut, ja yritän solmia rauhan hänen kanssaan. Yritän olla kohottamatta häntä jalustalle, vaikka hän oli ihana ja lahjakas, yhtä lailla yritän olla syyttämättä ja morkkaamatta häntä. Yritän käsittää, mistä lähteestä voi syntyä militantti uskonnollisuus. Jos joku ymmärtää, todella ymmärtää sotaisaa kristittyä veljeään – enkä nyt puhu oikeutetun sodan periaatteesta tai kahden regimentin opista –, vaihtaisin mielelläni ajatuksia, sillä haluaisin kyetä vastaamaan jotain kun kummipoikani valokuvia seuraavan kerran katsellessamme kysyy, miksi isoisoisä on niin vihaisen näköinen.

Ääneni

2011-04-19T22:40:00.001+03:00

"Turskauttaisinko pari tosifinniä turhan taidepuuhasteluni ohessa. Jäisi näkyviä roiskeita."

Päivitin fb-statukseni viime päivinä turhankin tutuksi käyneellä vaalijärkytyspuhinalla tai - tulkinnasta riippuen - ehkä suoranaisella vihapuheella. En ole siitä ylpeä. Haluaisin olla varma, että Suomi ja tänne vaivalla kasvatettu kulttuurielämä selviävät tästäkin ilman, että taiteesta tehdään määrämittaista ja oikean väristä. Haluaisin uskoa, että jok' ikinen herkkä, ujo ja haavoittuvainen alkuperäissuomalainen (kirjoitin aluksi lakuperäissuomalaiset - he myös) voisi rauhassa kasvaa omaan tahtiinsa ihmettelemään tuoreempia tulokkaita, nimenomaan ihmettelemään, tutustelemaan ja mutustelemaan, ei inhoamaan tai torjumaan. Haluaisin olla varma, luottavainen ja optimistinen, mutta en osaa. Olen muuten iloinen ja tyytäväinen, en itke masennuksen kourissa elämän kovuutta, mutta näinä päivinä muutaman kerran olen ollut vaipumaisillani syvään epätoivoon.

Tämähän on kirjallinen blogi. Lukijamme ovat jo tottuneet siihen, että ilomme ja epätoivomme aiheet liittyvät kirjoittamiseen. Tämäkin epätoivo saattaa liittyä, en vain ole varma. Itse asiassa haluaisin olla varma, että epätoivoni liittyy vain ja ainoastaan kirjoittamiseen. Pelkään kuitenkin, että tämä nimenomainen epätoivo jota voittajien riemuitseva vaaliuho on minussa synnyttänyt, liittyy myös tämän päivän elämään. Kerron, miksi.

Vietän suuren osan vapaa-ajastani vapaaehtoisesti kansallismielisen 1930-luvun vihapuheen parissa. Se on raskasta. Se ei ole raskasta vain siksi, että natsit tekivät mitä tekivät ja maailma seuraili miten parhaiten taisi, se on raskasta, koska ymmärrän, että todennäköisesti minusta olisi vastaavaan milloin tahansa. Kässärini riveillä ajattelevat, sympaattiset ihmiset suunnittelevat hurrien kitkemistä Suomesta ja ihannoivat saksalaisten palmikkopäisten kotirouvien tervehenkistä rotupuhtautta. Minua pelottaa se, että tämän hetken Suomessa ei tarvitse olla suuri poliittinen ajattelija, jotta ymmärtää, että kaikki se, millä vapaa-aikaani turmelen, onkin hiljaa muuttunut meidän arkemme puheeksi. Sanat ovat hiukan toiset, kirjeitä ei ehkä allekirjoiteta kansallisylpeyden kohottamina "ryssävihassa", mutta henki on sama.

Ja sitten kuitenkin: 30-luvulla Suomen kansa poliittisesta suuntautumisesta ja myös varallisuudesta riippumatta halusi antaa rahaa kulttuurin tukemiseen. Okei, kielipolitiikka oli keräyksen yhtenä pontimena, mutta taiteen laatua ei kansa lähtenyt määrittelemään, ei sanonut, että sellaiselle sotkulle, mitä minä en ymmärrä, ette sitten minun rahojani jaa. - Pystymmekö me pitämään kiinni edes tästä?

Tosikoiseni: Jostakin kotoisin

2011-04-14T10:48:00.008+03:00

Olen paiskinut töitä kuin riivattu. Olen opettanut kirjoittamista sekä Nokialla että Kankaanpäässä, ja opetus on rytmittänyt viikkoja tehokkaasti. Välit ovat täyttyneet kirjoittamalla.

Kustannussopimus on tehty, romaani ilmestyy syksyllä. Sen nimeksi tulee Jostakin kotoisin. Myös Tammenlehti on ilmestynyt (s. 16).

Olen selvinnyt toisen romaanin kirjoittamisesta pahemmitta kriiseittä. Alkuvaiheessa kyllä tuntui, etten saa tekstiä millään vastaamaan näkyäni. Kustannustoimittajan kommentit paljastivat rivien väleissä, että en ollut osannut vielä lainkaan viestiä sitä, mihin olen matkalla. Tämä taideteos keväisessä Berliinissä muistutti minua elävästi romaanin ensimmäisistä versioista.

Pala palalta ja sana sanalta teksti kuitenkin kehräytyi kasaan. Nyt viilailen tuotostani ja kiukuttelen mielessäni kustannustoimittajalle, joka on raivostuttavan tarkka. Ja aivan samanaikaisesti tietysti kiitän tähtiäni hänestä: onneksi hän on niin tarkka, kun itse en selvästikään osaa olla.

--

Valokuva: Johanna Hulkko

Hyvää Minna Canthin päivää!

2011-03-19T11:03:00.001+02:00

Nyt olisi kuva paikallaan, mutta harrastuneisuuteni ei kovin helposti näy venyvän kuvitukseen saakka. Olen koko talven kulkenut töihin Minna Canthin puiston halki ja saanut seurata mahtinaisen tyyntä istuntoa lumikuorman alla. Tammi - helmikuussa hänestä ei näkynyt mitään, tai vähän selkäpuolta ehkä. Nyt ovat kampaus ja määrätietoiset kasvot jo paljastuneet ja sylikin tyhjentynyt valkeasta lastistaan.

Tarkoitukseni oli seurata Minnan päivien tapahtumia ihan jo työnkin puolesta, mutta toisin kävi: voimaperäiset savolaisbaksillit ovat pitäneet minut makuulla sisätiloissa koko viikon. Nyt henki kulkee jo jotenkin, mutta ei niin sujuvasti, että lähtisin varta vasten mihinkään rientoon. Uusi kotipaikka on ottanut mittaa tulokkaasta oikein tosissaan. Olen kuin lapsi päiväkotiuransa alussa, kuumeinen ja köhäinen.

Tämä kai oli koko asiani tällä kertaa. Huikkaus eetteriin, että hengissä ollaan. Se tuntuu jollain tapaa tarpeelliselta kuluneen viikon uutisten varjossa kun kokonaiset kaupungit ovat lakanneet olemasta.

Se maa minun mieltäni innostaa

2011-02-21T14:52:00.009+02:00

Kirjoitan kuin kahjo, tekemistä on loputtomasti. Kässärin dramaturgia kitisee liitoksissaan, kieli kaipaa korjaajaa, logiikka ontuu ja minä linkutan perässä. Aikatauluissa on se hyvä puoli, että minä osaan pitää ne. Tämä valmistuu joskus.

On kai talvi, mutta en ole käynyt ulkona viikkoihin. Kuntoani hoidan soutamalla työmatkat: kymmenen askelta alas portaita on vaihtunut viideksi kilometriksi airoissa. Soutaminen pitää hartiat kunnossa, ja mikä omituisinta, myös ranteet ja sormet. Liikkeen monotonisuus kiihdyttää aivot kirjoittamaan. Kun pääsen kotirantaan, on kiire kirjata syntyneet ajatukset ylös ennen kuin ne karkaavat.

Tekstin tapahtumat sijoittuvat kolmeen paikkaan, joista yhteen kaipaan kuristavasti. Jos voisin siirtää nykyisen elämäni ja ihmiset Ouluun, tekisin taikatempun heti. Huomaan olevani keski-ikäisempi kuin koskaan ja omien valintojeni takia luultavasti loppuikäni jumissa etelässä. On siinäkin kohtalo, päätyä kaupunkiin nimeltään Nokia.

Kirjoittaessani kuuntelen Jukka Takaloa Haukiputtaalta. Tästä kappaleesta saattoi löytyä kässärille jopa nimi.

Olla näissä töissä

2011-02-14T20:21:00.000+02:00

Mitä tarkoittaa olla sanataiteen läänintaiteilija? Tätä minulta on kysytty viiden viime viikon aikana useasti. Nyt alan olla siinä pisteessä, että uskallan esittää kysymyksen myös itse itselleni.

Ajatukselleni siitä, mitä kirjallisuuden tai laajemmin sanataiteen edistämisen on syytä tarkoittaa, olen saanut pontta Suomen Kustannusyhdistyksen viime vuoden tilastoista: on hirmuista, että vuoden 2010 kaunokirjallisuuden kokonaismyynti putosi 12,4% edellisvuodesta, joka ei sekään ymmärtääkseni ollut mitenkään erityisen hehkeä.

Vene keikkuu. Joku hyppää veteen ja ui rannalle, vilkuttaa sieltä, mutta vielä veneessä äyskäröi joukko kirjailijoita, lukijoita, kustantajia ja kirjakauppiaita. Elleivät nämä ryhmät - joista luokka lukijat toivoakseni sisältää kaikki muut - näe minun taidetoimikunnan rahoilla toteuttamissani hankkeissa mieltä, olen väärillä jäljillä. Niin yksinkertaista se on.

Katsojan silmässä

2011-01-27T21:28:00.004+02:00

Saimme ihanalta Terhi Rannelalta tunnustuksen (henkisestä) kauneudestamme. Kiitos! Tunnustuksen sääntöihin kuuluu, että saajan pitää kertoman itsestään seitsemän asiaa. Koska meitä on kaksi, saatte samaan hintaan neljätoista.

1
M: Hyrisen tyytyväisyydestä joka päivä työmatkalla väistellessäni kahta kuusta Minna Canthin puistossa.
J: Sanaliitto "Pohjantähden alla" saa minulle poikkeuksetta ja kontekstista riippumatta palan kurkkuun.

2
J: Seuraava romaanini ilmestyy mahdollisesti ensi syksynä.
M: Mahdanko enää ikinä tarttua kässäriini?

3
M: Seinäni ovat hämmentävän väriset, mutta olen maalannut vain kynsilakalla.
J: Olen alkanut soutaa, päivittäin ainakin Eedenille ja takaisin.

4
J: Pelkään unohtavani.
M: Iloitsen koirani kivuttomasta savolaistumisesta.

5
M: Toivoin työsuhde-eduksi miestä, jolta sujuisi poraaminen.
J: Nimesin lapsena mollamikkoni Esa-Matiksi, jotta kukaan ei olisi arvannut, että olin rakastunut Vesa-Matti Loiriin.

6
J: En siedä purjoa.
M: Ajattelen aina ruokaa mutta en tee sitä juuri koskaan.

7
M: Olen kaipauksesta rikas.
J: Uskon, että elämän tarkoitus on tehdä toisia ihmisiä onnelliseksi.

Meidän silmissämme kauniita ja tunnustuksen ansaitsevia blogeja ovat seitsemän seuraavaa:

Seija Vilénin kirjailijablogi
Juha Siro - Mitä tapahtuu todella
Sami Hilvo - Kaiken maailman ihmettelyä
Marko Hautalan kirjallinen blogi
Elina Loisa - Kirjoitusvirneitä
Essi Tammimaa - Aaltopahvia
Rouva Huu - Lastenkirjahylly

Epäuskottava harrastajakirjoittaja

2011-01-24T09:30:00.017+02:00

Selailin vanhoja muistikirjojani ja löysin muutama vuosi sitten Orivedellä kirjoittamani lyhyen tekstin. Sen tehtävänantona oli ollut kirjoittaa teksti, joka tukee ja toistaa stereotypioita.

Kaavamaiset käsitykset ja yleistykset ovat kirjoittajalle mainiota materiaalia. Tyypittely johtaa kuitenkin helposti kriitikkojen lempilauseisiin ohuista sivuhenkilöistä. Hyvä kirjoittaja vie tyyppinsä ensimmäisiä ajatuksia pidemmälle: joku niin pitkälle, että touhu kääntyy itseään vastaan ja muuttuu farssiksi, toinen uittaa sekaan jotain tuoretta, niin että henkilö irtoaa tyypistä ja herää omaksi itsekseen. Joskus tyyppi riittää ja sillä hyvä.

Oikeassakin elämässä mikä tahansa irrallinen ominaisuus ihmisestä on stereotyyppinen, jos sitä tarkastellaan kuin punkkia purkissa. Kokonaisuudesta syntyy moniulotteisuus. Kirjailijan vaikeana tehtävänä on piirtää hahmonsa viivoilla, vähin värein ja varjostuksin.

Onko hyvä hahmo sama kuin uskottava? Oikeassa elämässä toista ei voi moittia epäuskottavaksi, koska me kaikki edustamme yhteisesti uskomaamme totta. Romaanihenkilöä ei aina muisteta tarkastella romaanin kollektiivisesta todellisuudesta, vaan elämä ulkona tunkee arvostelukriteeriksi. Minun arjestani katsottuna ihmisten koteihin pyrkivä Irma on vähintäänkin outo, mutta Nenäpäivän todellisuudessa ostan Irman jokaisen imaginärisoinnin ja rytöytyneen harhapolun.

Epäuskottava on sana, jonka mieluusti poistaisin sanavarastosta, kun puhutaan kirjallisuudesta. Usko on luottamusta, ja naiivina henkilönä uskon, että kirjailija on luottamuksen arvoinen, yleensä.

--

Minä olen harrastajakirjoittaja eikä minulla ole mitään sosiaalista elämää. Istun kotona ja luen kirjoja, joista kukaan muu ei ole kuullutkaan. Kun en lue, kirjoitan. Se tarkoittaa sitä, että istun tietokoneen äärellä, revin hiuksiani ja juon punaviiniä. Välillä huudahdan ilosta, välillä vaivun koneen päälle masentuneena, kunnes pohjaan painunut delete-näppäin herättää minut piipityksellään.

Kodissani haisee pöly. Olen töissä divarissa, mutta saan potkut, kun suosittelen ihmisille liian vaikeita kirjoja. Minulla on vihreä vakosamettijakku ja siniset kuluneet farkut. Jakun alla on Marimekon Jokapoika-paita. Parrastani roikkuu sammalta. Sammal tarttui siihen, kun pitkäksi venyneen poetry slam -illan jälkeen nukahdin nurmelle.

Vankin tukijani ja ymmärtäjäni on äiti. Äiti lukee kaikki tekstini ja kehuu niitä kuin omiaan. Hän keittää minulle pinaattikeittoa. Pinaattikeitto on lempiruokaani, koska se on väriltään vihreää kuin keväinen vehnäoras tai inspiraatiokrapulassa kirjoitettu pilkuton proosaruno.

--

Valokuva: Johanna Hulkko

Sanoin Savossa

2011-01-17T18:46:00.002+02:00

Kaksi viikkoa takana läänintaiteilijuutta, saman verran + pari päivää kuopiolaisuutta. Molemmat vielä vankasti opettelussa. Jos haluaa usvaisen ja hontelon olon päähänsä, kannattaa puskea vanhoja töitä jouluun saakka, hankkia siinä samalla asunto ja luopua vanhasta rakkaasta, joulu pakata huusholliansa, sanoa hei-hei koko entiselle elämällensä, kaivata kasvattamaansa aikuista miestä jo ennen kuin on hei-heinsä heittänyt, ennen uuttavuotta muuttaa ja heti ensimmäisenä arkena lompsia töihin entisestä jossain määrin poikkeavalle alalle. Iltaisin voi sitten kotona - pimeässä kun ei juuri lamppuja ole - väistellä laatikoita ja sortuvia taulukasoja ja miettiä, joko kevätväsymys voi vaivata.

Tuon verran teki mieli kitistä. Muuten on oikein nastaa, vaikka kasoja ja muita muodostelmia on väisteltäväksi asti edelleen.

Savon Sanomat olen tilannut ja opiskellut uutta kotikaupunkiani ahkerasti. Eilisestä lehdestä sain lukea, että "Kuopioon on rakennettu Suomen paras kävelykeskusta kesällä 2013". Sehän sopii, enkä edes epäile vision toteutumista, rännikadut ovat vieneet sydämeni, mutta se minua kulttuuribyrokraattina sieppaa, ettei sinänsä ansiokkaassa jutussa sanota tavun tavua Kuopion kulttuurielämästä. Kaupunki on kauppapaikka, tiedän, mutta tylyhköltä tuntuu lukea seuraavanlaista kaupunginelävöitysretoriikkaa: "Ostosmatkailu keskustaan lisääntyy, kun Ikea avaa Kuopiossa ensi vuonna. Se edellyttää liiketilojen laajentamista. Uudeksi vetonaulaksi tulee kauppakäytävä torin alle."

Ehkä olen aloittavana alueellisena taiteilijana yliherkkä, mutta minusta on outoa, että kaupunkia ylipäätään voi katsoa paikkana, joka on vain väyliä kohti viihtyisiä liiketiloja. Mutta onpahan työt taattu kun yrittää runolla pistää kampoihin Ikeoille ja maanalaisille ostosparatiiseille!

Etsintäkuulutus

2010-12-21T11:17:00.006+02:00

Varastettu tai kadonnut Nokialta syksyn 2010 aikana romaanin nimi. Tuntee lempinimen "Kakkonen" ja "Käsis", mutta ei välttämättä tule luo kutsuttaessa.

Jos juoksee karkuun, ei kannata juosta perässä (yritetty on).

Havainnoista voi ilmoittaa allekirjoittaneelle, poliisia asia ei luultavasti kiinnosta.

Ps. Nokialla on raportoitu nähdyn mm. "Merijalkaväen mies" ja "Satu ja Matti joulutunnelmissa", mutta se ei ole kumpikaan niistä.

--

Toivotan samalla rauhallista joulua kaikille blogimme lukijoille!

Valokuva: Johanna Hulkko

Joulu paketissa

2010-12-17T18:17:00.005+02:00

Vuosi sitten kirjoitin joulufaktion muun muassa siitä, kuinka kustantaja kapaloi esikoiskirjailijan ja laittaa tämän seimeen lepäämään muiden aasien kanssa. Tänä vuonna en veny moiseen lennokkuuteen. Reaalielämä, mitä se lieneekin, vaatii nyt kaikki paukkuni. Minulle on nimittäin muutosten syksyn jälkeen luvassa muuttojoulu: Vielä kaksi päivää edistän suomalaisen nykymusiikin asiaa Fimicissä, mutta sen jälkeen pakkaan munaset ja kanaset samaan koriin ja loikkaan tyystin kirjallisuuden palvelukseen. Minusta tulee sanataiteen läänintaiteilija Pohjois-Savoon.

Olen hankkiutunut eroon vanhasta kodistani, hankkinut uuden ja saanut jo muutaman laatikonkin pakattua. Välipäivinä siirrän itseni ja koirani uusiin kuvioihin. Miettikää sitä. Minäkin mietin. Siinä ohessa yritän pakata kässärit ja tietokoneet niin, että mikään ei katoa lopullisesti. Itse asiassa haluan löytää työn alla olevan tekstini pakaasien joukosta hyvinkin pian, sillä läänintaiteilijuus merkitsee kirjallisuuden edistämisen ohella myös ihastuttavaa mahdollisuutta uppoutua oman tekstin tuottamiseen - ja tuo aika on kallisarvoista.

Syytän siis roudauksen uuvuttavuutta turvautuessani uuden joulutarinan sijasta jo kertaalleen kirjoitettuun tekstiin. Seuraava runo on tänä syksynä ilmestyneen Äänes-kokoelmani sivulta 67. Näin sanoen, tyytyväiseen mutta hitusen myös melankoliseen ääneen, toivotan jokaiselle lukijalle hyvää ja rauhallista joulua:

Läpäistä yksi yksinäinen joulu suurin kunniamerkein juhlallisuuksista riippumatta
Pelastajat torjua ponnekkaasti ja jouluna voida jo avata ovi
Kukaan ei tule; ketään ei kaivata vain lunta ja tuoreita kumpuja
Ulkoilla kerran villasukat ylhäällä, saappaat lämpiminä kun kerran saa olla yks

Pieni GPS-opas kirjailijoille, kääntäjille ja kustannustoimittajille

2010-11-30T11:22:00.011+02:00

Törmään usein teksteissä satelliittipaikannukseen liittyviin termivirheisiin, jotka vievät ainakin kaunokirjallisuudessa palasen lukunautinnosta. Kokosin aiheesta pienen oppaan. Tämä ei pyri olemaan aukoton, tekninen selvitys, vaan antamaan kirjoittajille riittävästi taustatietoa typerien virheiden välttämiseksi. En myöskään kannusta ketään kirjoittamaan kirjalliseen tekstiin asioita liian tarkasti, mutta asiat pitää ymmärtää, jotta oikean abstraktiotason voi pätevästi valita.

GPS, sanoista Global Positioning System. Järjestelmä, jossa navigointikäyttöön tarkoitetut satelliitit lähettävät maahan paikannussignaalia.
Huom! Lyhennettä GPS käytetään puhekielessä myös tarkoittamassa järjestelmän sijasta yksittäistä GPS-paikanninta.
Lisätietoa Wikipediassa

GPS-paikannin tai GPS-vastaanotin, laite, jolla satelliittien lähettämä signaali voidaan ottaa vastaan. Laite näyttää sijaintinsa näytöllään joko koordinaatteina tai pisteenä päivittyvällä kartalla. Esimerkiksi autonavigaattorit ovat GPS-paikantimia. Samoin retkeilyssä käytettävät, kädessä kannettavat GPS-laitteet.

Huom! GPS-paikannin on vastaanotin eikä lähetin eli se ei lähetä mitään signaalia eikä tietoa sijainnistaan. Eli jos esimerkiksi autoon laitetaan piiloon "GPS" tai GPS-paikannin, se ei tee muuta kuin kertoo näytöllään, missä auto kulkee. Jotta tämä tieto lähtisi jonnekin, laitteessa täytyy olla datayhteys esimerkiksi puhelimen SIM-kortin tai jonkin radiolähettimen kautta.

GPS-vastaanottimissa tällaista yhteyttä ei yleensä ole. Sen sijaan esimerkiksi "koiratutkissa" eli koiran kaulapantaan pantavissa pienissä GPS-vastaanottimissa on paikka erilliselle SIM-kortille, ja laite viestii koiran sijainnin omistajalleen matkapuhelinliikenteessä käytettävien datayhteyksien kautta. Koiratutkat käyttävät usein myös omia radioverkkojaan koiran sijainnin lähettämiseen.

Matkapuhelimissa on usein myös GPS-paikannin ja karttaohjelma, josta sijaintia voi seurata. Näitä sovellutuksia käytetään yleisesti autonavigaattoreina. Koska puhelimessa on valmiina myös datayhteys, tällaisen ns. älypuhelimen ujuttaminen vaikkapa seurattavan henkilön laukkuun riittää henkilön sijainnin seuraamiseen niillä edellytyksillä, että navigointiohjelma on päällä ja siinä on lisäominaisuus, joka lähettää sijainnin puhelimesta. Sijainnin lähettäminen ei ole ainakaan vielä matkapuhelinten navigointiohjelmien vakio-ominaisuus. Jotkut operaattorit tarjoavat mahdollisuuden kytkeä päälle palvelun, joka kertoo puhelimen sijainnin matkapuhelinverkon solun tarkkuudella. Tämä ei kuitenkaan ole sama kuin täsmällinen GPS-järjestelmään perustuva sijainti.

Gepsi, GPS-paikantimen puhekielinen nimitys. Myös esim. käsigepsi erona vaikkapa autonavigaattoriin, joka on usein asennettu kiinteästi autoon.

Kuvassa käsigepsi vuodelta 2005.

GPSr, sanoista GPS receiver eli sama kuin GPS-paikannin. Englanninkielinen lyhenne, ei käytetä yleiskielessä.

GPRS, GSM-matkapuhelinten tiedonsiirtopalvelu. GPS-vastaanottimesta voidaan siis GPRS-yhteydellä lähettää tieto sijainnista, jos vastaanottimeen on liitetty matkapuhelimen SIM-kortti. Kaunokirjallisuudessa ei ole kuitekaan tarpeen mennä näin yksityiskohtaiseen tietoon, eikä asia liity suoraan paikannukseen.
Lisätietoa Wikipedia ssa

GRPS, Grand Rapids Public Schools, ei hajuakaan, mitä voisi tarkoittaa paikannuksessa tai kirjallisuudessa. Yleensä siis erehdys, kun on tarkoitettu jotain muuta.

Geokätköily, geokätkentä, ulkoiluharrastus, jossa piilotetaan luontoon tai rakennettuun ympäristöön geokätköjä eli pieniä purkkeja. Kätköjen sijainti ilmoitetaan koordinaatteina verkon kätköilypalveluissa, ja toiset harrastajat etsivät kätköjä GPS-paikantimiensa avulla. Kätkön sivuille verkkopalveluun merkitään, kun kätkö löytyy, samoin kuin geokätkössä olevaan lokikirjaan. Geokätköt eivät yleensä lähetä mitään signaalia vaan niiden löytäminen perustuu siihen, että etsijä GPS-paikantimen avulla hakeutuu siihen koordinaattipisteeseen, missä kätkön on ilmoitettu sijaitsevan.
Lisätietoa Wikipediassa

Kuvassa geokätköilijöitä vuodelta 2004.

--

Pari esimerkkiä yleisistä virheistä:

"Satelliittipaikantimen vika on sekoittanut pahasti Helsingin taksiliikenteen. Yhteys keskuksen ja autojen välillä alkoi pätkiä aamukuuden jälkeen, ja yhdeksältä GRPS-yhteydet olivat kokonaan poikki."
Uutinen 30.11.2010
Korjattu sittemmin muotoon "GPRS-yhteydet", jota uskallan myös epäillä virheelliseksi.
Korjattu sittemmin muotoon "GPRS-runkoverkon osittainen toimintahäiriö".

"Vaikka kulkuvälineestä ei piipitystä kuulunutkaan, ei XXX:n puhetta miehensä asentamasta GPRS:stä kannattanut noin vain unohtaa."

Valokuvat: Johanna Hulkko

Toteutuma

2010-11-22T13:54:00.000+02:00

Korkean paikan kirjoitusleirimme Vierumäellä oli menestys. Emme aivan kirjaimellisesti noudattaneet Johannan postaamaa aikataulua, mutta tämän ei pidä luulla lisänneen löysäilyn määrää. Olimme hyvin ahkeria. Meidän oli tarkoitus alkaa kirjoittaa jo ennen aamiaista, mutta minä unohdin yltiöpäisen aikeen heti ensimmäisenä aamuna ja olin nälkäisenä väsäämässä aamupalaa ennen kuin aivo heräsi soimaamaan moisesta lipsumisesta. Koska koirani oli mukana, sekin toi oman tervetulleen lisänsä aikatauluihin. Mutta kaiken kaikkiaan kirjoitustuntien määrä ei ainakaan jäänyt jälkeen aiotusta.

Kuinka onnistuimme tiukan työkurin ylläpitämisessä?

Tärkeintä on olla puhumatta. Kielenkantamme pysyivät sidottuina iltaan saakka. Se ei ollut edes vaikeata, sillä tiesimme, että illalla voimme luvan kanssa kuormittaa/huvittaa toinen toistamme vaikka kuinka villillä määrillä kirjallisia ja muita merkittäviä kysymyksiä. Puhumisen odottaminen ja kirjoittamisen lopettamisen odottaminen synnyttivät päiviimme draamaattisen kaaren: aamun energinen toimintaelokuva (kaksi naista istuu ja kirjoittaa) päätyi illaksi syvähenkisen mietiskelevään komediaan (kaksi naista istuu ja puhuu tekstin jammaavuudesta).

Toinen tärkeä oivallus oli ymmärtää, että urheiluopistosijainnista huolimatta nyt ei urheilla. Emme uineet, emme nostaneet puntteja. Lenkkeilimme sen verran kuin koira lenkitti. Vain sormet sousivat.

Kolmas työrauhan takaava tekijä oli liikuttava yksimielisyytemme siitä, että hienostunut kokkailu ei kuulu kirjallisen mökkiloman curriculumiin. Keittiötoimiin kohdistuva kunnianhimomme oli varsin vähäinen. Keskityimme tarkoituksenmukaisuuteen, mikä luonnistui kahdelta aikuiselta naiselta helposti, kuten jokainen voi arvata. Tarkoituksenmukainen kattaus hoitui niin, että kässäri- ja muistiinpanoläjiä raivattiin pöydän kulmalta juuri sen verran, minkä kaksi lautasta ja lasia vaativat.

Tässä ovat pöytämme. Toinen valloitti ruokapöydän, toinen sohva-. Tunnistatko, kumpi kumman?

--

Valokuvat: Johanna Hulkko

Metodi

2010-10-31T18:11:00.009+02:00

1. Valitse henkilö, jonka kanssa haluat kirjoittaa rinnan.
2. Aseta kirjoittamisellesi tavoite ja mailaa se kanssakirjoittajallesi.
3. Sopikaa ja kirjatkaa aikataulu. Esim:
8.00 herätys
8.05 kirjoittamista
10.00 aamiainen, pukeutuminen ja aamupesu
10.30 kävely
10.45 kirjoittamista
12.00 harjoitus
12.20 kirjoittamista
14.00 lounas ja ulkoilua
15.00 kirjoittamista
17.00 harjoitus
17.20 kirjoittamista
19.00 lopetus
Iltapala, iltakävely ja vapaata seurustelua
4. Sopikaa, milloin saa puhua. Esim: Kirjoitettaessa ei puhuta.
5. Valmistelkaa molemmat viisi korkeintaan 10 minuutin kirjoitusharjoitusta, joista arvotaan väliharjoitukset. Tekstit luetaan kirjoittamisen jälkeen ääneen, mutta ei kommentoida mitenkään.
6. Vetäytykää internetin, puhelinten ja ihmisten ulottumattomiin haluamaksenne ajaksi.
7. Kirjoittakaa niin, että sormet itkevät ja aivot kramppaavat.

Olemme toteuttamassa metodia. Yhteydenotot tekstiviestitse. Raportoimme kokemuksesta, kunhan palaamme.

--

Valokuva: Johanna Hulkko

Mitä, miten paljon ja minne

2010-10-29T10:13:00.000+03:00

Messuamisen aika taas. Ei muistettu eilen ottaa Johannan kanssa kuvaa haahuilustamme Helsingin Messukeskuksessa. Tai Johanna kyllä muisti muistuttaa, muutamaankin otteeseen, mutta kiihkeä keskustelumme kerta toisensa jälkeen hautasi alleen ajatuksen poseerauksen tärkeydestä. Vai pitäisikö ajatella välttämättömyydestä? - Sisko, meillä lienee vielä paljon opittavaa julkisuuden hallinnasta ja sinne työntymisestä.

Kirjojen signeeraaminen, johon messuilla parhaassa tapauksessa joutuu, on minusta pelottavaa puuhaa. Ajatelkaa nyt, ensin sitä on vuosikausia työstänyt tekstiään, jotta tavoittaisi juuri sille optimaalisen muodon ja poljennon. Vähintään muutama kätilö on yleensä punnerrusta turvaamassa. Sitten graafisen alan ammattilainen syventyy etsimään tuotokselle fyysisen olomuodon, joka rimmaisi tai jammaisi sisällön kanssa sekä tekisi lopputuotteesta käteen sopivan ja silmää miellyttävän. Tämmöisen uurastuksen tuloksena syntyneeseen täydelliseen tuotteeseen, kirjaan, kirjailijan pitäisi sitten messuhuumassa osata loihtia vähintään nimmarinsa elegantein, ehkä myös luettavin kiemuroin, mieluusti paljon enemmänkin. Omistus. Viiltävän osuvin tai koskettavin sanakääntein.

Se, mitä kirjojen ensisivuille kirjoittaa, on melkein liian tuskallinen aihe käsiteltäväksi, haluaisinhan blogipostaajana tuottaa vain pienen valoisan iloisen lukuhetken. Ehkä kirjailijan tuskaa näiden kirjansa viimeisten sanojen kanssa voi kuitenkin lievittää tieto siitä, että olivatpa ne mitä hyvänsä, niillä on joku arvo. Tai tarkemmin ajatellen ehkä tieto keräilyarvosta vain lisää tuskaa, mutta kiintoisaa joka tapauksessa on lukea linkkaamastani vanhasta jenkkiblogista, että signeerauksilla ja omistuksilla voi ovela kauppias keinotella, suuressa maailmassa ainakin.

Jos kirjailija keksii ne muutamat sanat (tosin tässä vähemmän ei välttämättä ole enemmän, vaan enemmän voi olla enemmän), jotka hän nimensä lisäksi haluaa kansien sisään käsin kirjoittaa, on edessä vielä yksi tärkeä päätös: minne. En ollut koko ongelmaa ajatellut ennen kuin itse siihen törmäsin. Olen keskustellut omistuksen sijainnista lukuisten kirjailijoiden ja kirja-alan ammattilaisten kanssa, mutta vankkaa tietoa ei ole vastaan tullut ennen kuin kuukausi sitten. Ihmiset myös näyttävät kirjoittavan nimiään aika erilaisiin paikkoihin, joku sidonnan värilliselle sivulle (en millään opi muistamaan, mikä tämän kannen osan nimi on), toinen likatittelisivulle, kolmas varsinaiselle nimiölehdelle. Mutta nyt helpotti, sillä kirjailija Annika Eräpuro kertoi keikalla Rovaniemen Suomalaisessa, että oikea paikka raapustuksille on sen lehden kääntöpuoli, jolle ISBN-numero ja copyright-tiedot on painettu. Nimiölehti tuo ymmärtääkseni on nimeltään. Minun oman Äänekseni kanssa täytyy kuitenkin poiketa ohjeesta, sillä opuksen graafinen asu ko. sivun ja koko aukeaman kohdalta on niin hieno, että siihen ei kyllä minun käteni jälkeä kaivata. Siksi, jos tänään pääsen keikkani jälkeen signeeraamaan, piirrän merkkini likatittelisivulle.

Ja vastaanottajan nimen on hyvä mennä oikein.

Itselle ihan

2010-10-02T12:31:00.002+03:00

Kirjailija norkoilee kustantajansa messuständillä. Hän puolittain pelkää, puolittain odottaa, että Asiakas eli potentiaalinen Lukija puhuttelisi häntä. Erityisen paljon kirjailija pelkää silloin, kun Asiakkaan kasvot ovat tutut, mutta eivät yliopitun tutut.

Kohta Asiakas, nyt jo selvästi tuleva Lukija, lähestyy ja pyytää omistuskirjoitusta tuoreeseen hankintaansa. Kirjailijan aivot työskentelevät: muistan, kohta muistan, tämähän on naapuri, ei vaan vanha työkaveri, ehkä koulukaveri kuitenkin vai vanha heila, muista nyt. Samalla hän puhelee leppoisuutta tavoitellen: Ihanaa, että on näin valoisa syksy, kohta sitä taas riittää, kylmää ja pimeää. Mitenkäs sulla/teillä? - Tarkkasilmäisenä, nopeahoksottimisena ja alituisesti huomioita tekevänä komputoijana kirjailija tunnistaa perhetilanteet jo kaukaa ja osaa valita oikean pronominin sekunnin murto-osassa. Vain oikea nimi puuttuu. - Niin ja tulikos tämä lahjaksi vai itselle?

Itselle ihan.

Asiakas ei ymmärrä yskää tai ehkä ymmärtää ja haluaa vain kiduttaa kirjailijaa: tarkastella kuinka luomistyössä puuroutuneet aivot hakevat lokeroistaan nimeä tai edes kontekstiä. Pelastusta ei kuulu. Jos kirjailija on hölmö, kuten joskus sattuu, hän on jo päätynyt umpikujaan: en minä voi nyt hyvänen aika nimeä kysyä vanhalta tutulta.

*

Ehkä kirjoitan ylläolevaa omasta kokemuksesta, ehkä en, mutta sen olen pyhästi luvannut itselleni, etten enää koskaan piinaa itseäni sekunnillakaan nimenmuistelupeliä. Kai kehno nimimuisti on annettava anteeksi ihmiselle, joka on puhelimeenkin erehdyksessä vastannut "Paavo Väyrynen" vain siksi, että luki tästä uutista kun oma puhelin soi.

Kokonainen talo kirjoja

2010-09-23T08:51:00.006+03:00

Olin eilen kirjastossa asiakasillassa. Vastikään Nokian Siuroon muuttanut kirjailija Maria Syvälä puhui tilaisuuden aluksi kirjaston työntekijöiden merkityksestä niin kauniisti, että minulta pirahti pikku itku hyllyjen välissä. Olen myös loputtoman kiitollinen noille asiantunteville, pikkuruisten määrärahojensa äärellä urheille ja aina ystävällisille ihmisille.

Vietin samalla enemmän aikaa kirjastossa kuin vuosiin. Tavallisesti syöksyn lähikirjastoni Koskenmäen kirjaston ovesta, lastaan palautettavat kirjat vuoreksi toiselle tiskille ja kerään varaamani kirjat toiselta tiskiltä kassiin. Pari nopeaa sanaa, joka kerta lainoja enemmän kuin palautettuja, kaupan päälle hyvä mieli.

Eilen kävelin pääkirjastoa ympäri ja nautin siitä, mikä kirjastossa on parasta. "Nappaanpa tuon tuosta mukaani." "Ai niin, tuokin on vielä lukematta." "Kirja surrealistisesta taiteesta?" Oioin kirjarivistöjä, juoksutin sormea pitkin kirjojen selkiä, selasin, plarasin, nuuskin. Kirjastossa kirjoihin saa vapaasti koskea.

Ymmärsin yhtäkkiä, että kaikkien kirjastoon tekemieni omituisten varausten perusteella henkilökunta luultavasti tietää, mistä kirjoitan työn alla olevaa romaaniani, vaikka en sitä itsekään aina tiedä. He pitävät aiheet pyytämättäni salassa ja korkeintaan nauravat itsekseen sitten joskus kun näkevät, minkälaisen sopan olen kaikista lähteistä hauduttanut.

Sitten iski pelottava ajatus. Googlekin luultavasti tietää.

--

Valokuva: Johanna Hulkko

Runojen paljastaja

2010-08-30T18:24:00.002+03:00

Runokeikkoja Ääneksen tiimoilta on alkanut hiljaksiin olla, viimeksi Helsingin taiteiden yössä Ostinatossa. Siellä punaisella hienolla tuolilla keikkuessani päätin pienoisesta linjanmuutoksesta. Olen nimittäin aiemmin tuumannut, ettei runojen avaaminen millään lailla kuulu minulle. Minä tiedän, mitä olen tehnyt, en tietenkään jäännöksettömästi, mutta suurelta osin kuitenkin. En ole osannut nähdä mitään mieltä tai arvoa siinä, että kertoisin lukijoilleni, mikä mihinkin tekstiin on aiheen antanut tai minkälaisia rakennustelineitä olen käyttänyt. Olen ajatellut, että lukijan tehtävä on avata vastaanottimensa ja kuulostella, mistä antia irtoaa jos jostain. Olen suorastaan pelännyt olevani turmioksi sekä lukijoille että teksteille, jos avaan runojeni taustoja liian konkreettisesti.

Mieleni on muuttunut. Miksi en voisi kertoa, mitä koneistoni läpi on jossain kohden livahtanut, kun kuitenkin on aivan turha pelätä saavansa kaikkea kiinni. Ja tiedän, että liiallisen viitseliäisyyden vaara dissektoinnissa - tai etenkään sen auki kirjoittamisessa - ei minua hevin uhkaa.

Tässä siis paljastuksia, olkaatten hyvät:

Wienissä on muusikolla kuin muusikolla ystäviä, hyvässä tapauksessa eläviä ja aivan varmasti kuolleita. Minulla on molempia. Ääneksen sivun 42 runo "Wieniläinen tositaru" on muistuma aivan konkreettisesta Wienin-matkasta. Lähellä tätä hetkeä oleviin muistoihin sekoittuu viime vuosisadan karua historiaa. Mukana sopassa on nyky-wieniläinen ystäväni ja jossakin kaukana takana ne herrat, joista nyt käytämme nimeä wieniläisklassikot. Jos joku kuulee myös Wienin toisen koulun kaikuja, en pistä vastaan.

Kustantajani keksi takaliepeeseen aivan oma-aloitteisesti, että tuoreen kokoelmani moniäänisyyden ja liikkuvuuden tärkeä innoittaja on musiikki. Myönnettävähän se oli. En tekovaiheessa ehkä oikein huomannutkaan, miten monella eri tavalla musiikki pintaan punkee. Milloin viittaan teksteihin, joilla on jokin musiikillinen elämänsä liedin tai oopperan maailmassa, milloin kirjoitan tekstiä, joka itse asiassa pyrkisi partituurimuotoon. Jos käsityötaitoni säveltäjänä olisi yhtään kehittyneempi, olisinkin muutaman tekstin nuotintanut ihastuttavan kompleksiksi risuaidaksi saman tien. Jotkut runot pyrkivät syntymään nimenomaan ääneen, toiset taas haluavat pysyä paperilta luettavina.

Sivulla 47 on "Oodi seuraavalle rakastetulle", jonka huomasin muistuttavan otteeltaan aariatekstiä. Halusin vahvistaa tuota taipumusta, ja kohta myös tajusin, mikä aaria takana kummitteli: Leporellon luetteloaaria Mozartin Don Giovannista. Siinä Don Giovannin palvelija kertoo vimmastuneesti "miestään" etsivälle Donna Elviralle, kuinka monta naista hamesankari-isännällä on kussakin maassa ollut ynnä muita herkullisia yksityiskohtia. Aaria on Donna Elviran kannalta äärimmäisen raaka. Hän ei haluaisi kuulla sitä, minkä julmasti ilkamoiva Leporello hänelle katalogistaan lukee.

Kokoelman päätösrunon paikkaa arvoin pitkään. Jossain vaiheessa ajattelin siitä avausrunoa, mutta istutin sen sitten viimeiselle sivulle. Kai sitä voisi jonkinlaisena avaimenakin pitää. Otsikon sijoitin kuten Debussy preludeissaan, loppuun ja sulkeisiin. Siellä, viimeisellä rivillä, nimeltä mainiten nojaan niihin hahmoihin, joilla on ollut suurin vaikutus minun liikkeisiini runon maailmassa. Schumannia, Schubertia tai Wolfia en mainitse, mutta juuri heidän sävelensä ovat niitanneet minut kiinni saksalaiseen romantiikkaan. Goethe on taivaltanut mukanani kokoelman ensimmäiseltä sivulta viimeiselle.

Lisää kirjassa.

Halusin tuntea edes Bonon

2010-08-17T13:37:00.009+03:00

Luin viikonlopun Hesarista kaaviota Suomen kirjallisuusmaailman kytköksistä ja kiemuroista ja järkytyin, kun tajusin, että minähän en tunne ketään. Kohtaloni on täten sinetöity: en tule saamaan enää yhtään kritiikkiä, en apurahoja, en esiintymispyyntöjä, kapakassa kukaan ei kutsu minua pöytäänsä, kuppikuntaansa eikä järjestönsä puolisalaiseen alajaokseen.

Katsoin suruissani televisiosta U2:sta ja ajattelin, että jospa tuntisin edes Bonon! Vaikka Bono on jo ukko enemmän rokkikukko ja jotkut naureskelevat hänelle, minätyttö se voisin lentää perheineni suoraan Pirkkalasta Ryanairilla viikonloppuksi hänen huvilalleen Wicklowhin, jutella lastenkasvatuksesta ja nälänhädistä, parantaa maailmaa. Siinä jäisivät kirjalliset suhdeverkostot toiseksi, kun minätyttö heittäisin aina sopivaan väliin, että niin kuin Bono sanoi tai niin kuin me juuri juteltiin Bonon kanssa.

Sitten ajatus lipsahti ääneen: "Haluaisin tuntea Bonon!" ja puolisoni katseesta ymmärsin heti, että kaikkia ajatuksenpuolikkaita ei kannata sanoa ääneen. Kaikkia ajatuksenpuolikkaat eivät ansaitse edes tulla ajatelluiksi loppuun.

Rauhotuin ja totesin, että olenhan tähänkin asti saanut kritiikkejä, apurahoja, esiintymispyyntöjä ja jos kävisin kapakassa, luultavasti päätyisin ennen pitkää johonkin porukkaankin. Ajattelin toisen kerran ja muistin myös kaiken sen, mikä kaaviosta puuttui, kuten Suomi pääkaupunkiseudun ulkopuolella ja kirjailijat eli ne alkutuottajat, joiden työn ympärille verkostot virittyvät.

Siellä jossain, vallan verkoistoissa näkymättömän ryhmän laitamilla, kökötän minäkin ja kirjoitan toista romaania. Bonoineni tai bonoitta.

--

Valokuva: Johanna Hulkko

Arvaus vai arvio?

2010-08-05T07:21:00.005+03:00

Edustaako teos "nykyhetken internet-taustaista runoutta" jos käsikirjoitus on lähetetty kustantajalle sähköpostitse? - Joskus kirjailija joutuu miettimään paitsi vaikeita, myös mielettömiä kysymyksiä. Kerron, miksi.

Meille kaikille taitaa silloin tällöin sattua eteen työtehtäviä, joista olisimme voineet suoriutua paremminkin. Nyt tällaisen inhan tehtävän eteen on joutunut Savon Sanomien kriitikko, joka rakentaa arvionsa sen minulle - öö niinku siis tota tekijälle - täysin käsittämättömän oletuksen varaan, että runokokoelmani Äänes edustaisi yllä mainittua "nykyhetken internet-taustaista runoutta".

Ymmärrän kyllä, mistä arvaus on voinut syntyä: on googletettu ja törmätty esikoisromaanini kerronnalliseen ratkaisuun tai muutamaan runooni nokturno.orgin sivuilla. Riittääkö "nykyhetken internet-taustaiseksi runoudeksi" siis se, että runo makaa näytillä nykyhetkellä internetissä tai että ihminen on osoittanut osaavansa käyttää nettiä? Minä olen luullut ihan toisin.

Minusta kriitikon tehtävä on palvelutehtävä. Perinteisesti on ajateltu, että palveluammatteihin sisältyy jonkinlainen vastuu palvelun oikeasta tai edes käypäisestä suorittamisesta. Ehkä ajat ovat muuttuneet ja minä olen pudoksissa kärryiltä, mutta äkkiä ajatellen tuntuisi jotain olevan vialla, jos runot, joista yksikään ei yhdenkään sanansa osalta ole millään muulla tavalla kiinni nettiavaruudessa kuin kustantajan ja graafikon sähköpostin täytteenä, voidaan nimetä "nykyhetken internet-taustaiseksi runoudeksi" ja arvostella tuolta pohjalta. Yhtä oikeutetusti minä voisin lausua, että Hannu Waaralan kirjoitukset muodostavat ikävän suppean ensyklopedian. Jos lausuisin, tulisin paljastaneeksi, että en ole ymmärtänyt, mitä on kirjoitettu.

"Nykyhetken internet-taustaisessa runoudessa" on paljon loistavaa kirjallisuutta. Äänes ei kuulu tuohon joukkoon. Ääneksen tausta on hyvin vanhanaikaisesti ja epäkokeilevasti minun oma pääni ja minun omassa päässäni. No, hakukone sekin. Sille en valitettavasti mahda mitään, että joka makuun moinen päänsisäinen huojunta ei tarjoa riittävän kiinteää perustaa runouden olemiselle, mutta lupaan huolestua objektiivisen korrelaattini tilasta heti huomenna. Sitä ennen katson velvollisuudekseni paljastaa lukijoille, että Äänes ei ole nykyhetken internet-taustaista runoutta. Ettei tule ikäviä pettymyksiä nettirunouden ystäville.

Etappeja

2010-07-12T22:43:00.000+03:00

Johanna tuossa paljasti lomailevansa jossain päin Suomea. Minun tilanteeni on juuri päinvastainen: olen töissä jossain päin Suomea, aika paljon Lauttasaaressa, jossa Fimic majaansa pitää, mutta väliin muuallakin, viimeksi Viitasaarella Musiikin aika -festarilla. Nautiskelin paitsi musiikista, myös säveltäjien ja muusikoiden seurasta ja aivan erityisesti siitä, että olo oli mitä kotoisin. Vielä jokunen vuosi sitten olin jokseenkin harmistunut ex-muusikko ja malttamaton wanna be -kirjailija. Nyt tuntuu, että on mahdollista lempeästi palvella molempia muusia. Aivan varmasti ne toisiaan häiritsevätkin jossain käänteessä, vähintääkin tappelevat ajasta, mutta nyt en jaksa moista murehtia. Olen niin onnellinen, että a) toinen kirja on julki ja b) olen takaisin mielekkäässä kuukausipalkkaisessa työssä. Jos olen hiukan entistä hiljaisempi täällä, niin tietäkää, että olen polvillani joko kirjallisuuden tai musiikin alttarin ääressä - tai pyöräilemässä jossain päin pääkaupunkiseutua.

Lomalla jossain päin Suomea

2010-07-09T14:46:00.005+03:00

--

Valokuva: Johanna Hulkko

"Tarkan proosan jyvät kypsymään"

2010-06-17T13:15:00.006+03:00

Minulla on sunnuntaina edessäni mieluinen esiintyminen: pääsen Hyvinkään Venäjä-seuran vieraaksi Hyvinkään parantolan puistoon puhumaan Anna Ahmatovasta ja romaanistani.

Anna Ahmatova vietti lokakuussa 1915 pari viikkoa saamassa hoitoa keuhkotautiinsa Hyvinkään parantolassa. Hän kirjoitti siellä mm. runon, jonka voi kuunnella lauluna täältä (blogi Hyvinkään veitsi).

Tulkaa kuulemaan! Siellä selviää myös, kenen venäläisen kirjailijan runosta olen lainannut tämän bloggauksen ja sunnuntaisen esiintymiseni otsikon ja miksi. Arvatakin saa.

--

Valokuvat: Johanna Hulkko

Raiteilta

2010-06-14T22:36:00.002+03:00

Olin eilen useiden lyyrikkokollegoiden kanssa Tampereen Runokaupunki-festarin viimeisessä tilaisuudessa keikalla. Hankkiuduin muuan tunnetun pirkkalaiskirjailijan aina elvyttävään seuraan jo hyvissä ajoin alkuiltapäivästä, mutta vähältä piti, etten ajanut onneni ohi. Kerronpa seuravassa, miksi kirjallisuus on vaarallista ja yritykset tehdä kirjallisuutta erityisen vaarallisia.

Istuuduin paikalleni puolen päivän jälkeen Helsingistä lähteneessä pendolinossa, vaunu numero neljä, ikkunapaikka 39. Otin kannettavan kassista, tökkäsin pistokkeen seinään ja ryhdyin siivoamaan keskeneräistä proosatekstiä. Työ tuntuu edistyvän. Jostain materialisoituu viereeni nuori pari, jotka alkavat ystävällisesti mutta vaativasti tuijottaa paikkaani, viereistä myös. He eivät vain tuijota vaan puhkeavat puhumaan. Heille kuulemma kuuluisi paikat 39 ja 40. Taisteluasenteeni on valmis: ei voi olla totta, tämä on vaunu neljä, minulla paikka 39, ja tämä on se, juuri se eikä mikään muu ja se on minun. He kaivavat lippunsa esille, hämmennystä, miten voi olla, heillä on sama vaunu ja paikat 39 ja 40. Olen lausumaisillani "tough beans" tai jotain muuta heidän ongelmaansa vähättelevää, kun yhtäkkiä päässäni välähtää: emme kai me jo ole Tampereella. Kyllä, Tampere tämä on, minua ihmetellen valistetaan. Räppään läppärin kannen kiinni, säntään junasta ulos ja huikkaan perään kiitokset herätyksestä.

Olisin voinut vannoa, että matka oli kestänyt korkeintaan vartin. Flow se kai kaappasi tekstityöläisen valtaansa. Ihana tunne, jonka olisin suonut jatkuvan, mutta toisaalta en ehkä olisi ilahtunut, jos havahtumisen aika olisikin koittanut vasta Seinäjoella tai Oulussa. - Oli minulta kirjailijana tietysti erittäin epätarkkaa sanankäyttöä kiittää havahduttajiani nimenomaan herätyksestä, sillä harvoin on ihminen enemmän hereillä kuin siinä syvässä keskittymisen ja riemun tilassa, johon ponnistellessaan joskus aivan huomaamatta solahtaa.

Juteltiin maailma Johannan kanssa järjestykseen ja keikka meni ihan jees. Löysin kotiini, sillä illalla en enää uskaltanut antautua addiktoivan kirjoitusharrastukseni pariin - niin ja olihan siinä sekin turvatekijä, ettei Helsingistä pääse ohi, maan äärestä.

Kuva: Veera Antsalo

Kynä, palmut ja taivas

2010-06-11T14:32:00.013+03:00

Loma tuli lusituksi. Oli ihanaa! Mikään ei tee pohjoisen asukille niin hyvää kuin päivä, vesi ja taivasta vasten peilaavat palmut.

Pidin lupaukseni enkä koskenut koneeseen, mutta kirjoitin koko ajan. Välillä kynällä paperille, päässä tauotta. Erityisen antaumuksellista ajattelun ilmiasun ottanutta kirjoittamista harrastin uima-altaassa. Siellä kun sukeltelin edestakaisin ja katselin altaan vaaleansinistä pohjaa, henkilöt puhuivat pääni pyörryksiin. Ehdin jo ymmärtää kirjailijan helvetinkin: olla uima-altaalla ja -altaassa pari tuntia ilman mitään muistiinpanovälineitä. Se vetää nöyräksi.

Nautin myös pitkästä aikaa lukemisesta. Sanon nautin, koska joudun häpeäkseni tunnustamaan itselleni, että lukeminen on minulle aika ajoin suorittamista. Haluan lukea tietyt jutut, jotta tiedän, missä menen ja mennään. Ei ole välttämättä kivaa, eikä tee oikeutta kirjoille eikä niiden kirjoittajillekaan. En minä ainakaan halua, että kukaan lukee minun kirjojani täyttääkseen jonkin itse itselleen asettamansa ihanteen tai normin. Päätin heti varata aikaa ja keskittyä nykyistä enemmän nautiskelevaan lukemiseen.

Nautiskelin reissussa John Irvingin uusimman, Viimeinen yö Twisted Riverillä, ahmin oikeastaan. Olin vähän surkeanakin siitä, että hän on Suomessa ja minä sieltä poissa, ja siinä nostalgoidessani ymmärsin, että Irvingin kirjoilla on ollut erittäin suuri merkitys siinä, että minusta tuli kirjailija. Aivan kuin olisin taas muistanut, miksi joskus lapsena halusin kirjailijaksi. Luin Garpin maailman heti sen ilmestyttyä, Kaikki isäni hotellit heti perään. Olin yhdentoista enkä tajunnut lukemastani paljonkaan. Sen kuitenkin ymmärsin, että tarinat kannattavat elämää.

Olin Irvingin merkityksen ymmärtämisestä otettu ja vähän liikuttunutkin.

Nyt olen saanut työtyöt suunnilleen ajan tasalle, ja ensi viikolla alan iltapäivisin purkaa kertynyttä muistiinpanosumaa. Sieltä ne seuraavan romaanin ajatukset limittyvät ja löytävät paikkansa lautassa niin kuin tukit Twisted Riverillä.

Töitä on edessä tonni, mutta toisesta reunasta aloittamalla niistä on ennenkin selvitty.

--

Valokuva: Johanna Hulkko

Äänes huomenna painoon

2010-06-09T15:42:00.002+03:00

Graafikko pisti juuri otsikon mukaisen viestin. Sinne menevät, ääneen lausutut sanat, eikä takaisin saa.

Tuohon oikealle kirjojemme kansikuvia sisältävään palkkiin ei nyt ilmestynytkään koko kantta vaan se graafinen elementti, jonka M-L Muukka muotoili ja josta hän sitten rakensi kirjan ulkoasun. Kirjan kannessa äänekset vaeltavat enemmänkin.

Huominen on painokas päivä muutenkin. Tänään on kuusitoista (luit oikein: 16) kuukautta kestäneen opintovapaani viimeinen päivä. Huomenna palaan Fimiciin suomalaisen nykymusiikin promoamisen pariin. - Mutta nyt vetäydyn vielä hetkeksi pihalleni aurinkotuoliin mutustamaan juhlista jääneitä manteliherkkuja. Otan Säihkenäyttämön mukaan, ja nautiskelen lopuista ja aluista.

Edit 10.6.2010 klo 21.31: Pistin nyt kuitenkin kannen tuohon oikealle kansigalleriaamme. Tämmöinen lähti painoon tänään. Ja tämmöisenä :-) tulin minä ulos ensimmäisestä toimistotyöpäivästäni aikoihin. Oli kivaa! Pihatalkoot kruunasivat päivän.

Gaudeamus igitur!

2010-06-04T21:23:00.003+03:00

Olen parhaillaan leikkaamassa salottisipuleita sienitaytteisten (pyydan anteeksi skandipuutetta, olen kylla kotona, mutta ulukomaalaisella koneella) tuulihattujen sisalle, kun iski pakottava sanan sanomisen tarve. Niin lempeita kuin salottien pitaisi ollakin, saavat ne minut hitusen kyynelehtimaan. Mielessa pyorii myos G. Grassin sipulien kuorinta, mista voi puolestaan seurata vain syva kiitollisuus siita, ettei oma sydankapyseni ole joutunut viettamaan nuoruuttaan samoissa merkeissa kuin ylioppilaat 70 vuotta sitten. Joka ajalla on toki omat haasteensa, tallakin ja suuret, mutta ei menna siihen. Juuri nyt en nimittain millaan haluaisi vaikuttaa kukkahattuaidilta, joka on tietavinaan, mika jalkikasvua odottaa.

Vaikka tuhkapilvi taannoin esti Johannan ja minun matkan Lontooseen, se ei sentaan saanut juhlamekkoani uhriksi. Se expat, jonka piti olla isantamme, muutti viikko sitten Suomeen. Muuttokuorma, muassaan minun ylioppilasjuhlamekkoni, saapui eilen. Olen iloinen! Silti luulen, etta huomenna saattaa silma kostua ennen kuin olen ensimmaisenkaan sipulin kanssa tekemisissa.

Tuulihatut, puhe ja imurointi. Niihin pitaisi osata nyt keskittya. Runokokoelma tuli viimein oikoluetuksi toissapaivana. On juhlan aika!

Hellät hyvästit, hetkeksi

2010-05-21T09:25:00.008+03:00

Tuli kesä, lupaa kysymättä. Marjo meni rajan taa, ja minä aion lomata.

Olen ajatellut kirjoittamiseni näin: työskentelen vapaana, jotta voin määrittää itse, minkä ajan päivästä käytän leivän jahtaamiseen, minkä kirjailuun. Leipää metsästän sen mikä on pakko, muuten kirjoitan.

Tämä tarkoittaa sitä, että elämisen perusresursseista a ja b eli aika ja raha, perheeni resurssi b eli raha on kapoisempi kuin jos tavoittelisin leipää täysipäiväisesti ja -päisesti. Perhe on siunannut valintani, mistä olen joka päivä kiitollinen.

Olen tehnyt lisävalinnan, että koska resurssi b on niukka, resurssi a:sta eli ajasta en tingi. Siksi en kirjoita öisin, viikonloppuisin enkä lomalla. Kuin korkeintaan salaa. Kuin korkeintaan mielessäni. Ja lukeminenkin on kyllä mielestäni kirjoittamista. Mutta koneen ääreen en istuudu!

Siksi sanon nyt pariksi viikoksi armaat hyvästit niin koneelle, käsikirjoitukselle, sähköposteihin vastaamiselle kuin teillekin, armaat lukijat.

Nyt alkaa parin viikon äl oo äm aa.

Hoo ee ii, hoo, ee, ii!

--

Valokuva: Johanna Hulkko

Rajan takaisia tunnelmia

2010-05-19T15:02:00.000+03:00

Minun tekee mieli uikuttaa. Blogimme linjan mukaisesti yritän pitää tämän kirjallisena uikutuksena. Tietäkää siis, että vatsataudissa ei rivejä synny.

Olen ponteva sairastaja: flunssa tai mahan möyrintä, luulen aina kuolevani. Huomenna pitäisi siirtyä aivan konkreettisesti siirtyä rajan taa. En ole vielä koskaan käynyt sukumme yhden haaran kotipaikoilla Laatokan länsirannalla Hiitolassa, mutta nyt sinne olisi tarkoitus suoriutua. Jännittää. Saan varmaan jonkin kauhean tunnekuohun ja jo valmiiksi eteerisessä tilassa olevana hiivun täysin. Pitäkää peukkuja! Tolkuissani soisin olevani, sillä matkalla on oma vissi kirjallinen tarkoitusperänsä, mutta mahdollinen lopputuote häämöttää vasta vuosien päässä, joten ei siitä sen enempää.

Hieno huhtikuu!

2010-05-03T18:57:00.019+03:00

Suuria ilon aiheita huhtikuulta:

1) Pohjois-Suomen kirjailijapäivät Rokualla

Marjon kanssa reissussa. Thelma ja Louise -meininkiä, kun ajelimme Oulujokivartta kohti Utajärveä. Perillä paljon uusia ihmisiä ja ajatuksia. Nerokkaita ideoita, tietysti. Iloa kirjallisuudesta, asian ympärille keskittyneitä ihmisiä.

Aikamatka menneeseen: talveen (siellä satoi lunta) ja lapsuuteen, jossa ihmiset sanovat pahki ja pölijä.

Johtopäätös: Olen pohjoinen ihminen. Tai pohojonen niin kuin oikeasti sanon.

2) Koirankakkaroskis.fi

Ei liity kirjoittamiseen, ei. Pieni kansalaisaktiivisuusjuttu, josta on yhtäkkiä paisunut iso kansalaisaktiivisuusjuttu. Tarve ja pakko hoitaa nuo hommat vapaa-ajalla pakottaa
kirjoittamaan entistäkin täsmällisemmin virka-aikana.

Vastaanotin ensimmäisen kerran elämässäni haastattelupuhelun iltapäivälehdestä.

Johtopäätös: Haastattelupyyntöjen ja tehtyjen juttujen määrästä olen ymmärtänyt, että paska on kovempi juttu kuin proosa.

3) Tampereen kaupungin luovan työn palkinto

Sain vappuaattona noutaa Tampereen raatihuoneella palkinnon Säkeitä Pietarista -romaanistani. Muita palkittuja olivat Päivi Alasalmi, Minttu Hapuli, Terhi Rannela, Juha Siro ja Terhi Vedenkivi. Tärkeä tunnustus aloittavalle kirjailijalle, olen vetelänä kiitoksesta.

Palkintoon liittyi ilon ja kunnian lisäksi myös rahaa. Aion käyttää sen pieneen kotimaahan suuntautuvaan kirjoittamismatkaan kesän aikana. Suunta on ylös, ehkä Hailuoto tai jokin muu paikka Perämeren rannalla. Otan mielelläni vastaan ehdotuksia hyvistä paikoista!

Helmi- ja maaliskuu olivat omituisia, utuisia kuukausia. Sairastelin tyhmiä tauteja ja kirjoittaminen tuntui työltä. Huhtikuu oli kevyt, iloinen ja helppo. Ei lainkaan julma.

Johtopäätös: Nyt on kesän paras hetki, kun kesä on vielä kokonaan edessä.

--

Valokuvat: Johanna Hulkko

Vappua ja äitienpäivää!

2010-04-29T15:32:00.000+03:00

Koska taidan olla pois näiltä palstoilta sekä vappuna että äitienpäivänä, laitan tervehdykseni jo etukäteen. Ketterät ajattelijat saavat lainaukset soveltumaan ehkä myös vappuun, mutta erityisesti mielessäni on kangastellut ao. tekstejä poimiessani äitienpäivä, sillä onhan Idiootin valinta aivan ilmeinen äitienpäiväkirja - kuten muuten on myös Säkeitä Pietarista. - Lainoista alimmainen on erityisen rakastavasti valikoitu isoäitejä hyväilemään. Lisää lausahduksia on tarjolla Idiootin valinnan kauniiden kansien välissä.
Voikaa hyvin ja lukekaa!

Lumoovaa, että joku voi olla noin tyhmä.

Oon yrittäny etsiä uikkareita, mutten löydä. Tulis jo mutsi ja löytäis ne mulle!

Mä oon äiti aina tienny et sä oot pervo!

Aikookohan toi mun naispuolinen huoltajani harrastaa pitkäänki tollasta elämää...

Miks just mulla pitää olla joku helvetin noita-akka mutsina!!!???

Mun mutsille virkkaamasta hartiahuivista tuli varsinainen harakanpesä. Itteenikin huvitti, ku vein sen kotiin ja se ilosena kiitteli. Jopa niin lojaalia se esittää, että pitää sitä kamelinkarvatakkinsa kanssa. Kauhee näky. Edes värit ei sovi.

Mutsilla on koko ajan joku pakkomielle esitellä mulle "sivistystä".

Vaikka mun mamma on mun mutsin äiti, ni se ei o niin karsee styranki.

Äänes Kotkas

2010-04-21T13:39:00.002+03:00

Lontoo saattoi jäädä väliin, mutta korvaavaa ohjelmaa järjestyi: kävi kutsu keikalle Kotkaan. Yksi tuhkapilvihän ei riitä tyrehdyttämään kirjallisten rientojemme villinä virtaavaa vuota! Nyt sain tosin matkustaa ilman Johannaa, mutta seuraa riitti Särön väestä. Peräti yksitoista runoilijaa matkasi tiistai-illaksi Kotkankadun Albertin perinteiseen Runoklubiin lukemaan tuoreita tekstejään.

Muistan käyneeni Kotkassa kahdesti aiemmin. Ensimmäinen kerta oli reilut 30 vuotta sitten, kun Rovaniemen musiikkiluokkien kuoro osallistui nuorison taidetapahtumaan. Majoitus oli koululuokan lattialla. Toinen kerta on tuoreempi, päiväretki, jolta muistan lähinnä kaloja lasikodeissaan. Tämä kolmas kerta oli kaikin puolin iloinen sattumus. Kapakka oli täynnänsä väkeä, yhtään istumapaikkaa ei jäänyt eikä juuri seisomapaikkojakaan, kun kotkalaiset kokoontuivat kuuntelemaan uutta runoutta.

Jokaiselle esiintyjälle oli ruhtinaalliset kymmenkunta minuuttia aikaa. Siinä ehtii kyntää runon sarkaa jo ihan kunnolla. Luin makupaloja elokuussa ilmestyvästä Ääneksestä ja yhden pätkän Idiootin valinnastakin, tekstini kun tuppaavat loikkimaan lajirajojen ylitse.

Tunnustan pitäväni runojen lukemisesta. Se ehkä kaikista julkisesti harjoitettavista kontaktinottoaktiviteeteista tulee lähimmäksi liedpianismia, entisen elämäni suurta rakkautta. Tempojen, painotusten ja sävyjen leikki tuottaa minulle suurta iloa. Toivon ehtiväni treenata lajia lisää.

Ilmestymätöntä kässäriä kun nyt hypistelin, tuntui mukavalta huomata, että puhe kirjojen nopeasta kuolemasta on ainakin osin liioiteltua. Tottahan on, että syksyllä ilmestyneiden romaanien aikaansaama esiintymisrumba alkaa olla rauhoittumaan päin, mutta ilahduttavan usein kuulumisia kirjasta kuitenkin vielä saa. Tuoreimpana kantautui korviini nosto Kauneus & Terveys -lehdessä, mikä sai pääni suistumaan työn alla olevan kässärin takomisesta markkinointiraiteelle: Idiootin valintahan on mitä ilmeisin äitienpäiväkirja. - Olemme Johannan kanssa pyrkineet pitämään kirkkaana mielessä prioriteetin numero yksi, kirjoittamisen, mutta samalla hakeneet selväjärkistä ja kaikin puolin konkreettista suhtautumistapaa markkinointiin, siis tällaiseen tekijälähtöiseen rummutukseen - asia sinänsähän on kustantajan tontilla. Ja nyt minusta on alkanut vähän kerrassaan tuntua, että emme ole pöhkömmin onnistuneet. On niin mukava huomata aivan satunnaisissa yhteyksissä, että meillä on jo lukijakunta. Sitä ei lasketa vielä sadoissa tuhansissa, mutta se on olemassa ja voi hyvin. Lukijamme, kiitos!

Valokuva: Veera Antsalo

Äsh, ei o reiluu! Ashes - no fair!

2010-04-16T19:40:00.004+03:00

So long, London Book Fair. Luonnonvoimat pitävät ihmislapsen maassa. Torstaista lentoani siirrettiin toiveikkaasti sunnuntaiaamuksi. Se ikkuna sulkeutui tänään. Kun äsken viimein pääsin puhelinpalveluun läpi, kävi ilmi, että sunnuntai-illalle tai maanantaille he eivät edes siirrä lentoja, vaikka toistaiseksi ilmatila onkin virallisesti suljettuna vain iltapäivään saakka. Varmalta siis vaikuttaa, että tuhkasaarto rauhoittaa elämäämme vielä monta päivää.

Minua harmittaa aika lailla. Syitä on lukuisia, osa kirjallisia, osa muuten vain elämää suurempia. Olen kuuden viime vuoden aikana pitänyt hyvin usein pesää Wimbledonissa, eteläisessä Lontoossa, mitä idyllisimmässä ympäristössä. Olen oppinut rakastamaan kylää ja kehittänyt suoranaisen mon quartier -fiiliksen erityisesti Wimbledon Villagea mutta myös mäen alla sijaitsevaa Wimbledon Townia kohtaan. Kiitos mahdollisuudesta näin perinpohjaiseen kiintymiseen kuuluu majoitus-Mattilalle, joka muutaman viikon päästä sulkee ovensa ja muuttaa Suomeen, halvattu. Tuo nimittäin tarkoittaa, että Lontoon-elämäni tässä muodossa loppuu. Olin ajatellut tätä kirjamessureissua viimeisenä matkanani Lontooseen. Luultavasti pääsen sinne kyllä vastakin, mutta ei ole sama asua hotellissa ja maksaa itsensä kipeäksi.

Viimeksi oli Lontoossa maaliskussa. Tuolloin reissasimme osan ajasta Cornwallissa (huikea) ja satuimme paluumatkalla Bathiin sikäläisen kirjallisuusfestivaalin aikaan (hieno). Kävin vain yhdessä tilaisuudessa, taiteellinen johtaja James Runcie haastatteli näyttelijä Bill Patersonia tämän uuden kirjan tiimoilta, mutta se jo riitti vakuuttamaan festarin laadukkuudesta ja organisaation pätevyydestä: komea lista yhteistyökumppaneita ja sponsoreita, ohjelmaa aamusta iltaan yhdeksän päivän ajan, haastattelut parhaimpaan brittityyliin vedettyjä, hieno käsiohjelma, lippuja ostava väenpaljous, what not. Näkökulmat olivat kiinnostavia, ja niinkin yksinkertaiseen tilanteeseen kuin tuohon Patersonin haastatteluun oli upotettu jotain todella kiehtovaa ja aivan uutta: hänen novellinsa maailmanensi-ilta, siis luentana. Kaikki tämä sai minut odottamaan Lontoon kirjamessuja iloisen odotuksen vallassa. - Näkisittepä minut nyt, olen aivan masentunut ja harmaa. No, tajuan kyllä, ettei ole hyvä lentää, jos moottorin sisälle rupeaa syntymään lasia.

Lontoossa saimme kutsun suomalaiseen salakapakkaan, Näätpubiin. Herkullinen elämys. Tosin sekosin ruokalajien laskemisessa heti kohta viiden jälkeen, mutta sen muistan että sampanjasta päästyämme nautimme kauneimman sillipalan ikinä: pieni peruna oli aseteltu hyvin elegantille lusikkamaiselle asetille. Peruna oli halkaistu, asetettu tarkasti valittu sillipala lohkojen väliin ja mehevöitetty sulalla voilla. Kaunis oli seuraavakin laji, isoista punaisista tuikuista nautittu tomaatti - mascarpone-capuccino pancetta-keksin kera. Sitten kampasimpukoita karamelisoidun punajuuren päällä, pieni huilitauko ja kermamuhennettuja etanoita ja tomaatti - basilikakompottia ja viimein pääruoaksi ankkaa kauniilla vihannespedillä, jonka aineksia en kuollaksenikaan muista. Juustot syötiin - englantilaiset tekevät erinomaisia juustoja - minkä jälkeen palattiin suomalaistunnelmiin raparperi - omenakeiton voimalla. Chef-isäntä oli valinnut viinit ja ateriaan kuului sekin luksus, että saimme muutaman ruokalajin välissä seurata hänen työskentelyään. - Lontoota on ikävä.

...
valokuvat: Marjo Heiskanen

London calling!

2010-04-14T09:09:00.014+03:00

Ilmassa on kihinää ja kuhinaa, sillä olemme Marjon kanssa matkaamassa Lontoon kirjamessuille ensi viikon alussa. Olemme järjestäneet turistimatkamme itse, eikä meitä sinne kukaan ole kutsunut, mutta sehän ei meitä hidasta.

Matkamme päämäärä on moninainen: tutustuminen suuriin kirjamessuihin, kirjojen hipelöiminen ja niistä kuuleminen, kirjaihmisten tapaaminen ja tarkkailu sekä lomailu.

Raportti Lontoon kirjamessuilta siis tulossa!

Kuravettä palttoolle

2010-04-01T10:45:00.006+03:00

Uskon kaiken, mitä minulle sanotaan.

Ehkä se on syy, miksi viihdyn niin hyvin fiktiossa: minulle ei tuota mitään ongelmia siirtyä mihin tahansa kirjailijan huolella konstruoimaan todellisuuteen, vaikka se olisi toisella puolella maailmaa, menneisyydessä tai vaimon reidessä. Kun luen kirjoja, minun ei tarvitse miettiä, huijataanko minua, koska tiedän, että huijataan tai ainakaan sillä ei ole yhtään mitään väliä.

Valehtelijana taas olen surkea. Naamasta näkyy heti. Jos joskus yritän valehdella, tunnen välittömästi jäykkyyden kasvoissani, huulet hyytyvät, katse harhaa ja sieraimet leviävät. Ystävilleni tai läheisilleni en viitsi edes yrittää puhua epätotta, alkaa vain vakavassa paikassa kaikkia naurattaa.

Aprillipäivät ovat minulle hyvin raskaita päiviä.

Onneksi on fiktio, mihin paeta.

--

Valokuva: Johanna Hulkko

Seisauttavaa, liikuttavaa lukemista

2010-03-25T17:44:00.000+02:00

Jatkan siitä, mihin Johanna edellä päätti, mainospalasta. Meille on nyt sattunut tuttujen esikoiskirjailijoiden esiinmarssin juhlaviikot. Lopetin juuri Janne Salmisen esikoisnovellikokoelman Pientareilla on paljon raatoja. Kirjan vangitsevuudesta kertokoon se, että ajelin ohi metroasemani sitä lukiessa - eikä harmittanut yhtään. Juoksin sitten luennolle vain löytääkseni peruutuslapun ovesta. Iloitsin turhasta reissusta. Pääsisin jatkamaan lukemista. Hyppäsin metroon kohti kotia, ja nyt ajoin tarkoituksella oikean aseman ohi, kun en kestänyt ajatusta viimeisen novellin keskeyttämisestä.

Pientareilla on paljon raatoja kannattaa lukea.

Kolme, kaksi, yksi, käy!

2010-03-24T15:05:00.010+02:00

Kirjoja markkinoidaan nykyään kirjavideoilla. Ne ovat muutaman minuutin mittaisia minidokumentteja, joissa yleensä kirjailija itse kertoo kirjansa synnystä, aiheista tai tarinasta. Niiden tarkoitus on käsittääkseni houkutella katsojia tarttumaan juuri siihen kirjaan.

Jokainen lukeva on varmasti miettinyt elokuvadramatisointien suhdetta lukukokemukseensa. Lapseni ovat lukeneet Potterit ennen kuin he ovat katsoneet elokuvat siitä syystä, että uskon pelon itsesäätelyn toimivan lukiessa paremmin kuin elokuvaa katsoessa. Lukiessa ei voi kuvitella sellaista, mihin oma mielikuvitus ja kokemuspiiri eivät vielä anna materiaalia. Pelottava ei voi olla pelottavampaa kuin itse voi kuvitella tai keksiä. Elokuvassa voi, sillä niissä pelottava on jonkun toisen kuvittelema ja keksimä.

Haluan mieluusti ensin lukea kirjan ja nähdä sitten vasta ohjaajan ja käsikirjoittajan tulkinnan ja version siitä. Kun katson dramatisointia jo lukemastani kirjasta, tuntuu kuin tutun tapaisi: ai tuolta päähenkilö näyttikin, tuollainen on hänen talonsa ja tuo rakastetun hiustenväri. Välillä olen tulisesti eri mieltä. Jos katson elokuvan ensin, kirjan sivuilla alkavat väistämättä seikkailla juuri ne tietyt näyttelijät, kadunpätkät ja tunnelmat.

Koen kirjan lukemisen hyvin intiiminä, kahdenkeskisenä asiana, johon ei minun ja kirjan lisäksi osallistu edes kirjoittaja, saati sitten minkäänsorttinen visualisoija. Tästä syystä katson kirjavideotkin usein vasta, kun olen lukenut kirjan, mikä ei kyllä luultavasti ole lainkaan markkinoijan eli kustantamon tarkoitus. Silti teen yleensä lukupäätöksen jotain muuta kautta: kritiikeistä, ystävien suosituksista, siitä mitä lähikirjastosta tarttuu mukaan. Vaikka kirjavideot ovat hyvin suppeita eikä niissä näytetä esimerkiksi henkilöitä, kuvamaailma, värit, sävyt, tunnelma ja kirjailijan emotionaalinen suhde teokseensa vaikuttavat minuun, tahdon tai en.

Kirjavideot ovat kuitenkin mielenkiintoinen lisä kirjamarkkinointiin. Muistan vieläkin, miten hauskaa minusta oli, kun Juha-Pekka Koskinen julisti 2007 kirjavideokilpailun teoksestaan Kirjailija joka ei koskaan julkaissut mitään. Muutama osallistunut työ löytyy vielä täältä. Minä en osaa tehdä videoita, mutta tämän kirjoituksen kuvituksena on valokuva, joka ehkä puhuu kirjani lukeneille jotain.

Videoituja kirjailijahaastatteluja on roppakaupalla mm. täällä.

Ja loppuun vielä mainospala: lukekaa kirja ja katsokaa ihmeessä kirjavideo ystävämme Sami Hilvon juuri ilmestyneestä esikoisromaanista Viinakortti. Vaikka lukijana olin kuvitellut kalliosaaren vähän suuremmaksi, juuri tämä video tavoittaa jotain hienoa romaanin tunnelmasta. Eikä onneksi anna kenellekään fiktiivisistä henkilöistä kasvoja!

--

Valokuva: Johanna Hulkko

Juttu jota ei ole

2010-03-22T16:27:00.000+02:00

Eihän tällaisia juttuja tietenkään pitäisi kirjoittaa, ei missään tapauksessa, mutta kun blogihiljaisuus venyy ja venyy, niin selittelyn sana lienee paikallaan. Johanna sen kyllä kauniisti helmikuussa jo sanoi, sen että hiljaisuus on hyvä merkki, mutta toisin sanoen yritän nyt sopertaa jotain samaa tarkoittavaa. - Kirjoitan ja kirjoitan ja siksi en kirjoita blogiin. On hyödytön ja vähän väsähtänyt olo, vaikka pitäisi tuntua iloiselta ja ahkeralta. - Joo, ei tätä tämän monisanaisemmin kannata enää avata. Palaan palstoille mutta en ihan pian, ehkä parin deadlinen jälkeen.

Olla, ja, se, ei, joka, että, tämä, hän, voida, saada

2010-03-04T15:45:00.005+02:00

Ihmisen muisti on outo vehjes. Työn alla oleva kässäri sisältää kymmeniä tuhansia sanoja, mutta silti pystyn sanan perusteella hakemaan siitä oikean kohdan.

Tarkoitan siis tätä: Pyöritän kässäriäni yhtenä tiedostona enkä luvuittain, kuten monet muut kirjoittajat, sillä haluan tauotta hahmottaa kokonaisuuden ja missä kohden sitä olen menossa. Kun haluan lisätä jotain jonnekin, oikea kohta täytyy etsiä. En yleensä käytä itse laatimaani sisällysluetteloa (luvuilla on työvaiheessa otsikot tyyliin X tekee Y:tä), vaan käytän kolmesta viiteen sekuntia houkuttelemalla muististani jonkin sanan, joka sijaitsee juuri siinä spesifissä kohdassa, mitä haluan viilata.

Yleensä aina muistan jonkin sanan juuri oikeasta kohdasta. Joskus harvoin voin joutua korjaamaan sanamuotoa (haen esim. sanaa "pyöräytti" kun oikea muoto olisi "pyöräytys" ja korjaan haun ensimmäisen virheen jälkeen esim. muotoon "pyöräyt").

Yksinkertaisella find-komennolla on hauska leikkiä muutenkin: sana "kissa" esiintyy kässärissäni vain kerran kun taas "koira" eri taivutusmuodoissaan 22 kertaa. Jutussa mahtaa olla kiirus, kun erilaisia juoksemisia tekstissä on 57 kertaa mutta seistä ehditään vain 44 kertaa.

Vietin jonkin aikaa muistellen sanoja, joka esiintyisivät tekstissä eri taivutusmutoineen vain kerran, kun liitukausikin on kahdesti. Tässä niistä kolme: sulkaselät, kaskelottina ja jääpato.

Täällä on 1033 suomen yleisintä sanaa. En tosin ymmärrä, mikä sana a tai b on. Lisää sanojen yleisyydestä mm. täällä.

--

Valokuva: Johanna Hulkko

Joskus tulee shokki

2010-02-17T17:59:00.001+02:00

Kerroin reilu kuukausi sitten tekemästäni kouluvierailusta, ja mainitsin saavani arviot opiskelijoilta Idiootin valinnasta. Nuoret olivatkin varsin höveleitä, kun antoivat luvan opettajalleen kopioida esseet ja lähettää ne minulle nimettöminä. Minä puolestani sain luvan julkaista niistä valittuja paloja blogissa. Sen teen nyt.

Tekstit ovat täysin editoimattomia. Yhden se-pronominin korvasin sanalla kirja, jotta lause säilyi asiayhteydestä irrotettunakin ymmärrettävänä.

Olen kerta kaikkisen vaikuttunut siitä paneutumisen määrästä, jota nämä nuoret osoittivat jo vierailuni aikaan ja osoittavat nyt teksteissään. Suomi ei ole heidän äidinkielensä. Osalle suomen kieli on itse asiassa niin tuore tuttavuus, että kun minä aloittelin kirjaani neljä vuotta sitten, he eivät vielä osanneet sanaakaan nykyistä opiskelukieltään. Nostan hattua sekä opettajan riskinottokyvylle, kun hän ehdotti kirjaani luettavaksi, että nuorten sinnikkyydelle ensin lukea opus ja sitten vielä muotoilla siitä oma arvio.

Joskus tulee shokki, ja minulle se tuli nyt. On vain niin liikuttavaa saada tällainen määrä paneutunutta palautetta. Ylenpalttinen anteliaisuus koskettaa. Olo on kuin muinoin Orivedellä, kun sai ekat palautteet untuvaisesta kässäristä. Risut ja ruusut tuntuvat yhtä rakkailta. On myös hyvin mielenkiintoista saada kurkistaa erilaisiin taidekäsityksiin, joista joku näyttää periytyvän suoraan itseältään Platonilta. Vaatimukseen luonteen jalostamisesta ei tässä työssä nykyään enää joka päivä törmää. - Nuoret lukijani, kiitos!

Kaikki blogimme lukijat, iloiten jaan kanssanne tämän harvinaisen herkun. Pyrin ottamaan mukaan mahdollisimman kiinnostavia pätkiä jokaisesta kirjoituksesta. Kritiikkien juoniselostusosuudet jätin pääosin lainaamatta. Fragmentit alkavat tästä:

Kirjan kirjailija Marjo Heiskanen vieraili meidän koulussa ja esitti meille esikoisromanistaan. Hän esitteli kirjan tapahtumia kirjoittamisprosessista, miten hän sai julkaistettua ja kirjan päähenkilöistä. Hän sitten kertoi vähän omasta urasta ja miten hän joutui kirjailiaksi.

Hän on tehnyt kovaa töitä saadakseen kirjan valmiiksi.

Idiootin valinta kertoo 14-vuotiasta Nissenista, joka kirjoittaa päiväkirjablogia hänen ihmeellista elämäänsä ja äidin suhdesta hänen kohtaan. Nisse on murrosiässä, hän vaikuttaa oudolta, mutta myös hauskalta. Hän on älykäs, mutta sen järki pelottaa aikuisia.

Mielestäni kirja oli hyvin rakennetuu. Todella hyvää oli Maisan vuoropuhelu poikansa kanssa, koska he eivät kirjassa koskaan puhuneet keskenään vain toisen puhestaan sai hyvin selväksi toisen vaikutelma sen elämään ja ajattelutapaan. Esimerkiksi Maisan masentunut mieliala vaikutti paljon Nissen mielialaan.

Kirja on silleen hyvä, että siinä ei ole paljon henkilöitä ja pystyy kunnolla keskittymään kirjaan. Yleensä jos kirjassa tulee koko ajan uusia henkilöitä, niin minä ainakin ajattelen, että "ei taas uusi henkilö" ja silloin ei tee mieli lukea enää niin innokkaasti. Kirjan nimi sopii erittäin hyvin, koska se houkuttelee lukemaan ja antaa kirjan lukijan päättää oliko idiootin valintaa vai ei.

Kaikkein parasta kirjassa oli se, että kun paljastui Maisan menneisyys ja selvisi miksi Maisa oli käyttäytynyt niin.

Mielestäni kirjassa ei oikeasti ollut juonia. Välillä se oli vähän tylsä lukea, mutta kirja oli ainutlaatuinen.

Itse kirja oli ihan OK ei mitään ongelmia sen kanssa. Omasta mielestä nettislangia oli käytetty osaavasti ja myös netti merkistöä oli käytetty hyvin. Muuten kirja on keskinkertainen pääpuolin siksi että siinä ei ole periaatteessa tarinaa (juonta) vaan se kertoo Nissen ja hänen äitinsä elämästä ja niiden suhteesta (ei siis romanttisesta rakkaussuhteesta) toisiinsa tämä on pahin puute kirjassa.

Nimensä veroinen: Luettuani Marjo Heiskasen romaanin "Idiootin valinta" en voinut olla huomaamatta olevani samaa mieltä kirjan nimen kanssa. Kirja ei herättänyt minussa kiinnostusta ensimmäisistä sivuista alkaen. Kirja oli todella vaikea lukea. Aluksi en ymmärtänyt lainkaan, missä mennään tai kuka kertojana oli.

Äitihahmo ei voinut olla oikeasti ihminen: hänen puhetapansa oli kauhea ja hänen kirjoitustapansa hyvin vaikeasti ymmärrettävä. Kukaan ei puhu noin paljoa kirjakieltä tai käytä hienoja termejä elämässään. Mielestäni hahmoa olisi voinut lähestyä paremmin, jos olisi ymmärtänyt mistä hän puhui. Sama koskee myös Nisseä.

Nissen varhaiskypsyys on todella liioiteltua ja se miten hän puhuu ja kirjoittaa on hyvin epärealistista, enkä ole ikinä ennen kuullut kenenkään puhuvan sellaista kieltä.

Hän on aika fiksu, ja itse asiassa en ole koskaan kuullut, että poika puhuisi niin puberteettista kieltä. Hänen puhestaan joskus tulee shokki.

Hyvä puoli oli se, että osa musiikista, jota Nisse kuunteli, oli ihan hyvää. Mutta siitäkin suurin osa oli sellaista, jota lähes kaikki nuoret kuuntelevat, eikä Nissellä ollut omaa makua mukana, mikä piti hahmon värittömänä. Kappalevalinnat olivat kuin suoraan Top 10 -listoilta.

Kirjan lukemista en suosittele ainakaan kenellekään ulkomaalaiselle, koska hän ei varmaan ymmärtäisi mitä lukee.

Tykkäsin kirjasta aika paljon sillä aihe on aika tuore, mutta silti läheinen jokaiselle perheelle. Teksti on helppolukuista, eniten kyllä kiinnostaa Nissen puhetapa, samalla voi oppia uusia kieli-ilmaisuja. Suosittelen kirjaa kaikille, jolla halu nähdä perhekriisin molemmilta puolilta.

Pidin kirjaa mielenkiintoisena ja jossain vaiheessa jopa monimutkaisena.

Pääasiallisesti en voi sanoa tästä kirjasta mitää hyväksyttävää ja yritän myöhemmin perustella selaisen mielipiteeni. Valitettavasti en ymmärtänyt noin puolen tekstistä, kun kirjassa oli paljon puhekielen sanoja, joita minä en kohtaanut aikaisemmin. Mutta ylipäänsä romaanin pääajatuksen minulle on selvää.

Varmasti kirjailija halusi esittää Maisan huonolla henkilöllä tai epäselviytynyt elämässä.

Yleensä minä otan kirjoista henkilöitä tai heidän tekojaan esimmerkinä, siis tulevaisuudessa minä yritän käyttäytyä samaten kuin nämä sankarit. Tässä kirjassa minulla on vastapäinen tilanne. Yritän kuitenkin käyttäytyä toisella tavalla elämässäni. Olen varmasti väärässä, mutta en voi suositella tämä kirja kenellekään. Minun mielestäni oli parempi kirjoittaa positiivisistä henkilöistä, varmasti se voisi tehdä tämää tarinaa mielenkiintoisempi.

Kun päätin lukea kirjan uudelleen alusta, ei kirjailijan käynnin takia, vaikka Marjo Heiskanen onkin todella mukava nainen ja hän saa helposti kiinnostamaan ihmisiä, jotka eivät vielä lukeneet hänen teostansa. Enkä aloiti sen takia, että kirjan lukiminen oli meille pakollista, vaan kirja oli todella mielenkiintoinen ja minun mielestäni se saa innostamaan sekä nuoria että aikuisia ihmisiä.

Kirjamessujen omalaatuista luksusta

2010-02-16T10:38:00.011+02:00

Viime viikonloppuna järjestettiin Tampereen Kirjamessut. Suureksi ilokseni Marjokin matkusti perjantaina Tampereelle, ja saimme tarkastella messuhulinoita ja -hulinoimattomuuksia yhdessä. Lyhytkin tapaaminen innostaa ja piristää, elvyttää suorastaan.

Tapaaminen on aina paljon enemmän kuin ne tunnit yhdessä, sillä siihen sisältyvät jo suunnittelu, matkustaminen, odottaminen ja jälkikätinen muistelukin. Muistot voivat olla sitä materiaalia, josta fiktio keriytyy. Ehkä joskus kirjoitan jotain kahdesta naisesta keskustelemassa kirjamessujen kalsassa hallissa siitä, että vaikka messut katkaisevat työnteon, niillä on hyvä käydä juuri siitä samasta syystä.

Kirjoittajille ei ole työnohjausta, ei työyhteisöä eikä kiusaksi asti tyky-päiviäkään. Messuilla voi juoda lasillisen viiniä, syödä jotain muuta kuin munakasta sekavihanneksin ja nähdä kollegoita, jotka aina riemastuttava sillä, miten viehättäviä ja viisaita he ovat. Ja näkee siellä lukijoitakin, joku saattaa jopa tulla juttelemaan. Aika luksusta.

Säteilyä Pirkkahallin puuterihuoneessa

Valokuva: Marjo Heiskanen

Perhe kirjallisella tripillä, haastattelijana Siskotuulikki Toijonen

Valokuva: Jussi Kallioniemi

Hiljaisuus on hyvä merkki

2010-02-10T09:53:00.008+02:00

Eräs blogimme lukijoista esitti jo kauan sitten toiveen, että kertoisimme enemmän itse kirjoittamisesta. Kirjoittamisesta? Siitähän on kaikkein vaikeinta kirjoittaa!

Blogihiljaisuudestakin on ehkä voinut päätellä, että täällä kirjoitetaan, lujaa. Marjon seuraava teos tulee jo syksyllä, enkä voi olla hehkuttamatta sitä vähän jo etukäteen. Hyvää kannattaa odottaa!

--

Kirjoittaminen on aivosolmuja, jotka selkeytyvät sormien nopean liikkeen kautta näppikselle, siitä näytölle, siitä nollina ja ykkösinä tietokoneen muistiin. Joskus pitkän ajan päästä hiirenkakkoina paperille, kirjaimina, joiden tehtävänä on dekoodata ne aivosolmut toisten ihmisten vastaanotettavissa oleviksi kokonaisuuksiksi.

Kirjoittaminen on maanista lukemista olohuoneen sohvalla. Makaan ja luen niin, että rutisee. Kirjoittaminen on kävelemistä samoja tuttuja kulmia, tervehtimistä, käden nostamista, parin sanan vaihtamista. Se on rinnakkaista puhumattomuutta, hiljaa olemista, jolla on lupa ja tila ja
sitten taas voidaan jutella jostain vaikka aivan turhasta, kehua koiraa, joka kävelee nätisti tai puuta, joka on komea.

Kirjoittaminen on lasten loputonta kuuntelemista. Miten heillä voikin olla niin paljon asiaa. Heillä on aivan oma tapansa katsoa maailmaa ja minua aina harmittaa, kun tungen heille omaani. En halua, että heidän omansa latistuu aikuisten maailman painon alle, laimenee ja unohtuu. Kun kirjoittaminen luistaa, kuvittelen että hetken tavoitan jotain siitä, mitä minä olin kolmekymmentä vuotta sitten tai edes viisitoista.

Kirjoittaminen on kaikki elämäni aikana lukemani kirjat, virkkeet, sanat, kirjaimet, järjestettyinä uuteen järjestykseen hiirenkakoiksi paperille. Se on kaikki ihmiset, heidänkin haaveensa ja unelmansa ja se, mitä he joskus olivat tai haluaisivat olla. Se on luonto, itsestäänselvästi, rakennettu ympäristö ja taide. Se on ystävät, satunnaiset tuttavat ja julkkisten outo elämä.

Jätän kirjoittamatta tähän sen, mihin kaikki edellä sanottu johtaa.

--

Valokuva: Johanna Hulkko

Raportti mukavasta viikosta

2010-01-28T15:21:00.001+02:00

Saattelin puoli tuntia sitten Johannan bussille. Vietimme inspiroivan keskipäivän muutaman liuskan parissa. Totesimme maailman olevan tolallaan ja meidän keikkuvan mukana. Muistakin katastrofeista laskimme leikkiä.

Kuluvaan viikkoon mahtuu toinenkin kirjallinen kohokohta. Olin tiistaina erään kirjallisuusklubin vieraana Kumpulassa. Melkein jännitti, sillä kyse oli jo yli 20 vuotta toimineesta kunnianarvoisasta ringistä, joka kokoontuu kerran kuussa. Aiempia vieraita ovat olleet mm. Kari Hotakainen, Henriikka Tavi ja Arvo Salo. Jäseniä ”lupissa” on kymmenen, eikä enempää oteta. Jonotuslistaa pidetään, mutta jonoon on jopa kuoltu, sillä kukaan alun perin mukaan päässeistä ei ole joukosta lähtenyt.

Idiootin valinnasta puhuttiin, mutta ei hölmöjä. Oli todella mielenkiintoista kuulla itselleni aivan uusiakin näkökulmia opukseen. Vain isännän tekemä sienisalaatti paahdetun ruisleivän päällä vaiensi jonkun suun hetkeksi. Pääruoka, itämainen sienikastike riisin kanssa, suli kitalakeen niin letkeästi, että ruoka suussa puhuminen ei olisi ollut kovin suuri synti ollenkaan.

Jälkiruoaksi emäntämme tarjosi punaherukkaista juustokakkua oman luumuliköörin kera. Hienostuneessa maussa oli havaittavissa mantelisuutta. Kyllä kirjallisuus on hieno asia!

Mielipiteetön kirjoitus

2010-01-22T13:12:00.002+02:00

Ilahduin ikihyviksi Kyösti Niemelän esseestä tuoreimman Yliopisto-lehden paperiversiossa (22. tammikuuta 2010, s. 48). Niemelä aloittaa referoimalla professori Stanley Fishiä, joka on ilmoittanut opiskelijoilleen, ettei ole kiinnostunut näiden mielipiteistä eikä myöskään omistaan. "Hän sanoo haluavansa opiskelijoilta analyysia ja tietoa, ei mielipiteitä", Niemelä jatkaa.

Minulle eivät analyysi ja tietokaan riitä, mutta ovat ne nyt kuitenkin mielipiteitä kiinnostavampia. Satun nimittäin karttamaan ja karsastamaan mielipiteitä minäkin. Itselleni en sellaisia halua ollenkaan, ja toisten mielipiteet eivät minua kiinnosta kuin aivan erityistapauksissa. Olen ajatellut olevani jotenkin viallinen tämän ominaisuuteni kanssa, mutta haa! nyt sainkin oikein professoristason siunauksen alituiselle muutostilassa olemiselleni. Muistan yhden ainoan kerran keskustelleeni tästä "mielipiteestä" kenenkään kanssa, ja silloin kokemus oli niin epärohkaiseva, etten ole sittemmin vaivautunut. (Niin. Itsekeskeinen kirjailija on siinä määrin sosiaalisesti rajoittunut, että karttaa eläviä ihmiskontakteja, hilloaa ajatuksiaan päässään vuosikymmenet riipustaakseen ne joskus paperille. Suunnilleen näin. Kovin surullista.) Keskustelukumppanini oli rikkiviisas ja sofisteriaan taipuvainen ja koki suurta voitonriemua osoittaessaan, että kantani on "mielipide". Epärohkaistuin pitkäksi aikaa, mutta nyt tulen kaapista. Pyrin siis siihen, ettei minulla olisi mielipiteitä.

Miksi ihmeessäkö? Siksi, että mielipide on minusta ajattelun päätepiste (tämä taitaa olla mielipide), jotain mikä parhaassa tapauksessa on ajattelulla saavutettu, mutta johon sitten on väsähdytty kykkimään niinkin kummallisen otuksen kuin valmiiksi luullun ajatuksen ääreen. Mutta voihan mielipiteitään aina tarkistaa, kuulen välihuudon. Niin kai voi, mutta miksi pysähtyä mistään poijusta roikkumaan, etenkin, kun valitettavan usein tuntuu olevan niin, ettei mielipide ole edes oman ajattelun pysäkki, vaan ulkoa omaksuttu, jostain syystä sopiva kanta. - Tunnustan heti: ajatteluni ontuu. Mutta tämä kirjoitus ei olekaan mielipide, vaan liikkeessä oleva keskeneräinen ajatus, ja saa nyt ontua.

Ja miten tämä liittyy kirjailijan työhön? Siten, että kirjailijuudessa on aivan taivaallista se, ettei tarvitse olla mielipiteitä! Ja tämän oikeuden puolesta olen valmis taistelemaan vaikka kuinka. Merkillisen usein törmää nimittäin siihen, että fiktiivisen teoksen kirjoittajan ajatellaan jakavan hyvinkin paljon henkilöhahmojensa kantoja. Esikoiskirjailijana olen vielä niin kouliintumaton tässä hommassa, etten osaa olla kummastelematta ilmiötä. Tämä tulee taas jossain määrin ajankohtaiseksi, sillä jokunen viikko sitten sovittiin kustantajani kanssa, että seuraava teokseni, Äänes, ilmestyy elokuussa, enkä soisi joutuvani keskustelemaan rakennekynsillä raapimisen sopivuudesta inhimillisenä itseilmaisuna, en ainakaan siitä lähtökohdasta, että se on oma suositukseni parisuhderiitojen ratkaisemiseksi. Sitä paitsi omat kynteni olen aina pitänyt lyhyinä. Niin on mukavampaa. Tämä lienee valmis, pysyvä ja paikoilleen jäykistetty mielipiteeni.

Ai niin, mutta sanonhan yllä kuitenkin erityistapauksissa olevani kiinnostunut mielipiteistä. Ystäväni tietävät, milloin. Viimeksi kuuntelin Johannan mielipiteitä hyvin kiinnostuneena ja päädyin ainakin toistaiseksi poistamaan kaksi sanaa. Kerran näin.

Kouluvierailu

2010-01-12T18:28:00.002+02:00

Kävin tänään puhumassa Idiootin valinnasta Maunulan yhteiskoulussa ja Helsingin matematiikkalukiossa. Jälleen kerran sain huomata, kuinka paljon pidän nuorille puhumisesta. Kuulijani olivat abeja, joille suomi on toinen kieli. Lomansa aikana he olivat lukeneet romskuni (nostan hattua ja korkealle, suomeni kun on välillä kai kiharaisehkoa) ja nyt aamun varhaisina hetkinä olivat virkeinä ja valoisina kuuntelemassa juttujani.

Arvostan aivan hirmuisesti suomen ja äidinkielen opettajia, jotka jaksavat innostua kutsumaan kirjailijan luokkaansa, saavat oppilaansa lukemaan kirjan, keskustelemaan ja kirjoittamaankin siitä. Opiskelijat antoivat opettajalleen vieläpä luvan välittää minulle esseet, jotka he kirjoittavat kirjan ja esiintymiseni perusteella. Sain myös luvan referoida niitä täällä blogissa. Tuskin maltan odottaa!

On muuten pelottavaa, kuinka rattoisasti valppaan yleisön edessä solahtaa täysi tunti ainoana aiheenaan minä ja minun kirjani. Kun seuraava keikkani ensi viikolla on peräti kahdeksan minuutin mittainen, täytyy yrittää säätää puhetulvaa siihen mennessä hiukan tiiviimmäksi suihkuksi...

Ensimmäiset kokemukset e-lukijasta

2009-12-28T12:37:00.008+02:00

Sain joululahjaksi Kindle-sähkökirjalukijan.

Halusin kirjata ensimmäiset käyttäjäkokemukset ylös. Ne eivät ole vielä erityisen pitkälle mietittyjä vaan pikemminkin ensiajatuksia. Pidätän siis oikeuteni vaihtaa mielipidettäni. Esimerkiksi käyttämäni terminologia on päästäni tupsahtanutta ja siksi varmasti osin virheellistä. Toisen käyttäjäkokemuksen voit lukea vaikkapa Kemppiseltä.

Huom! Suomessa ei toimi Kindlen langaton päivitys eli joudun joka kerta materiaalia hakiessani liittämään lukijan tietokoneeseen ja kopioimaan tiedostoja kansioista toiseen. Typerää, olisi edes jonkinlainen helppo synkronisoimistapa. Voin vain kuvitella, miten mukava langaton päivitys on esimerkiksi lehtitilauksissa tai kirjojen ennakkotilauksissa. Oma kappale tupsahtaisi lukijaan hetken ollessa oikea. Niin kuin lahjaa odottaisi!

Haloo operaattorit, eikö kukaan tosiaan saa sovituksia asiasta Amazonin kanssa? Käsittääkseni ongelma ei ole tekninen. Peittokartasta näkee, että maa, jossa ilmapallotkin ovat kohta langattomia, on tässä asiassa takapajula.

YHTEENVETO: En usko kirjan esineenä katoavan mihinkään, mutta uskon jo lyhyen käytön perusteella erittäin vahvasti, että e-muodon edut tulevat nostamaan sen painotuotteiden rinnalle ja osin ohitsekin. Kustantajat ja kauppiaat ovat aivan syystä varpaillaan.

1) Sanomalehdet: Jo nyt, jos se olisi mahdollista, tilaisin päivälehteni e-lukijaan. Perusteluinani ovat käyttöliittymän helppous (yritäpä lukea broadsheet-lehteä esim. kylvyssä tai tunkea se käsilaukkuun mukaan matkalukemiseksi), kuljetus- ja materiaalikustannusten väheneminen (perinteinen "ja maailma pelastuu"-argumentti) sekä arkistoinnin helppous (vaikka sieluni on keräilijän, se ei ole arkistoijan eli keräilisin mieluusti lehtileikkeeni sähköisessä muodossa).

Olisin valmis maksamaan saman kuin paperilehdestä. Ymmärrän, että tämä ei riitä, sillä mainostulot ovat tilausmaksuja suurempi osa lehtitalojen tulonmuodostusta ja mainostajat pitää saada näkemään oma etunsa ja mahdollisuutensa. Täydellisessä maailmassa en itse tietenkään haluaisi lukijaani lainkaan mainoksia. Esimerkiksi verkkolehdet ovat nykyään lähes sietämättömiä, kun mainoksille alistamiseen ei ole keksitty muuta tapaa kuin sivulle pakotetut mainokset, joita ei pahimmassa tapauksessa saa edes suljetuksi.

2) Aikakauslehdet: Jo nyt, jos se olisi mahdollista, tilaisin aikakauslehteni e-lukijaan. En tilaa värikkäitä kuvalehtiä vaan minulle tulee pelkästään yhdistysten julkaisuja ja kirjallisuusaiheisia lehtiä. Jos olisin jonkin pienen lehden päätoimittaja, alkaisin aktiivisesti painostaa Amazonia tai jotakuta muuta e-kirjapalvelua, jotta se tekisi myös ei-usalaisille mahdolliseksi omien lehtien myynnin e-lukijaan. Näen tässä erittäin suuria mahdollisuuksia nimenomaan pienlehdille, joita tehdään suuresti vapaaehtoisvoimin. Työtä ja kustannuksia säästyy. Siitä, mitä sähköinen muoto tekee sanoma- ja aikakauslehtien taitolle, en osaa sanoa mitään, mutta arvelen, että jotain se muuttaa.

Nykyään joudun valitettavasti luopumaan tilaamistani lehdistä sen jälkeen, kun olen lukenut ne, koska en kykene arkistoimaan enkä käyttämään niitä vuosia. E-lukijaan voisin jättää ne, jotka haluat tai arvelen tarvitsevani jatkossa.

Tilasin irtonumeron The Times Literary Supplementistä ja luin siitä puolet kylvyssä. Tavallisesti lehtiä on viheliäistä lukea kylvyssä, sillä ne ovat lerppuja (naurakaa vain, argumentti se on tämäkin!). Päätin tilata lehden (2 viikon maksuton kokeiluaika aluksi). En olisi tilannut ilman e-lukijaa.

3) Blogit: Amazonin kautta julkaistavia maksullisia blogeja ei ole tarjolla Euroopassa, joten en osaa sanoa niistä mitään. En tiedä, maksaisinko tällä hetkellä yhdestäkään blogista, jota seuraan. Ehkä korkeintaan jotain mikromaksuja. Jos maksaisin, alkaisin myös odottaa jotain (laatua tai linjaa/linjattomuutta tai säännöllisyyttä tai viimeistelyä). Eli jos tarjoaisin itse jotain blogeistani maksullisena, alkaisin myös kirjoittaa sitä nykyistä ammattimaisemmin. Kenties, jos löytyisi sopiva aihe.

4) Kirjat: Olen hakenut Amazonin sivuilta lukuisia maksuttomia kirjoja Brontësta Poeen. Suomenkielistä materiaalia ei ole. Minua kiinnostavat klassikoiden sisällöt, mutta muodossa jää paljon puuttumaan. Esimerkiksi tieteellistä työtä tekeville e-lukija on hakumahdollisuuksineen varmasti ehdoton.

Arvelen, että e-lukija voi lisätä kirjojen ostoani. Perusteluni on, että ostan nykyään erittäin vähän kirjoja. Perusteluni ostamattomuuteen ovat maalliset eli raha ja tila. Näistä kahdesta ongelmasta tila on se suurempi. Ostan vain ne kirjat, jotka todella haluan omakseni ja varaan ja luen muut kirjastosta.

Koska olen kirjallisen lystinpidon nimissä joskus täysikuun aikaan myös pienpienkustantaja, ehdottaisin oitis kirjailijoilleni e-kirjan tekemistä, jos se olisi jo mahdollista. Ilmeisesti raha- ja verotusteknisistä syistä Amazon ei vielä tarjoa mahdollisuutta julkaista muille kuin USA:ssa toimiville yrityksille tai sikäläisen pankkitilin omistaville yksityisille. Jään seuraamaan ja odottamaan. Jos ja kun julkaisumahdollisuus aukeaa muillekin, veikkaan pien- ja omakustantajien olevan liukasliikkeisimpiä.

--

Mitä tämä kaikki sitten tarkoittaa tekijän ja hänen oikeuksiensa näkökulmasta? Minua ei asiassa oikeastaan kiinnosta mikään muu kuin se, että tekijä saa palkkansa, kustantaja korvauksen kustantamisesta ja jakelija osuutensa. Suhdeluvut tulevat tuskin olennaisesti muuttumaan, mutta hintataso voi kyllä laskea ja sitä kautta myös jaettava potti. En osaa enkä halua sanoa mitään piratismin vaarasta, vaan haluan jättää siihen reagoimisen ja sen ennakoimisen (tai ennakoimattomuuden) suosiolla jonkun muun tehtäväksi. Luotan, että he tekevät viisaita ratkaisuja.

--

Valokuva: Johanna Hulkko

Joulurauhaa!

2009-12-21T14:12:00.002+02:00

Kiitoksia kuluneesta vuodesta ja rauhallista joulua kaikille blogimme lukijoille!

--

Valokuva: Johanna Hulkko

Joulufaktio

2009-12-13T10:30:00.000+02:00

1Esikoiskirjailijan syntymä tapahtui näin.

2Suuren laman aikaan ilmestyi joukko kustantajia kirkkaudessaan muutamalle käsikirjoituksen haltijalle, kukin omalleen näin puhuen: ”Sinun syntymäsi hetki on lähellä. Tahdon tehdä kirjan kanssasi.” 3Käsikirjoituksen haltijat ajattelivat tätä tykönänsä, heidät valtasi suuri ilo, ja unesta herättyään lausuivat he kukin omalle kustantajalleen: ”Tapahtukoon Sinun tahtosi.” 4Ja he kaikki olivat voimallisen pelon ja vavistuksen vallassa.

5Kustantajien lähdettyä käsikirjoituksen haltijat sulkeutuivat kammioihinsa, mikä kiviseinien sisään, mikä metsämökkiin, ja tekivät kuten kustantaja oli heitä neuvonut. 6Öisin kustantajat ilmestyivät heille unessa ja varoittivat vääristä askelista. 7Ja niin he etsivät sopivia askelia eivätkä enää sortuneet laveille teille, sillä he kuulivat kukin sydämestään varoituksen, huutavan äänen autiomaasta: ”Moni esikoinen on päätynyt päättömänä kuningas Markkinan kompostiin.”

8He pysyivät kammioissaan sanojen kiusattavina neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, kunnes kustantajat suuruudessaan uudelleen tulivat heidän luokseen näin ilmoittaen: ”Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka paperille painetaan.” 9Ja kuin korkealta vuorelta he näkivät tulevat lukijansa unta pakenevin silmin syventyneinä heidän tekstiensä ääreen. Ja he yrittivät laskea silmälukuja, mutta eivät siihen pystyneet, niin sankka oli silmittömästi lukevien joukko. 10Eivätkä he ymmärtäneet näkyjään kiusaajan näyttämiksi, vaan saivat näin voimia jatkaa.

11Kun oli kulunut toiset neljäkymmentä päivää ja yötä, luulivat he syntymisensä hetken koittaneen, sillä maailmalta kuului huuto: ”Ei lamppua panna vakan alle, vaan lampunjalkaan.” 12Ja he luulivat heitä kutsuttavan loistamaan valoina, mutta totisesti kansa huusikin esiin salarakkaita ja silikonirintoja. 13Murheissaan he palasivat tekstiensä ääreen, oikoivat luvut ja tavoittelivat sitä, minkä mahdottomaksi tiesivät.

14Silloin tulivat oikeat kirjailijat ja sanoivat: ”Kriitikot tulevat, erottavat huonot hyvistä ja heittävät heidät tuliseen pätsiin. Siellä itketään ja kiristellään hampaita, sillä teoksistaan kirjailijaa ei tunneta.” 15Mutta esikoiset eivät pelänneet, sillä he tiesivät mitä olivat tehneet ja katso, se oli hyvä. 16Mutta kustantajat viisaudessaan olivat hiljaa, sillä he tiesivät, että esikoiset kaatuvat usein, milloin tuleen, milloin veteen.

17Viimein koitti kirjan ilmestymisen päivä ja kas vain, esikoiskirjailija syntyi. Kustantaja kapaloi hänet, röyhtäytti ja laittoi seimeen muiden aasien kanssa. Näin kävi toteen ennustus: ”Et ole suinkaan vähäisin heimosi valtiaista.” Samoin tapahtui ympäri maakuntaa. 18Kolmantena päivänä esikoiset nousivat pahnoiltaan ja hakivat suojaa kukin lajinsa ja teoksensa mukaan mikä harjun etelärinteeltä, mikä uljaana humisevan tammen, mikä vankan sillan alta. 19Mutta kun esikoiset kyselivät myynnistään, lohduttivat kustantajat heitä näin sanoen: ”Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri.”

20Ja katso, ilo oli suuri, sillä kaikki kävi juuri niin kuin heille oli luvattu.

Korkealta ja kovaa

2009-12-08T12:57:00.005+02:00

Nyt on käsillä kirjoittamisen ihanin vaihe. Kun kirjoitan uutta, teksti on komeaa, aitoa ja urhoollista. Se on kaikkea sitä, mitä tekstin pitää olla.

Universumi tukee kirjoittamista pudottelemalla eteeni aihepiiriin liittyviä lehtileikkeitä, kirjoja ja anekdootteja. Sanavarastossa takahyllyllä lojuneet tavukokonaisuudet heräävät ja kokoavat itsensä tuoreiksi, täsmällisiksi ja elämää uudentaviksi ilmaisuiksi, ja siirtyvät minun avullani ihmisten jokapäiväiseen sanastoon. Juonet ovat vain totuus siitä, miten asiat todella menevät, tyyli vain sisäänhengityksen mukana omaksuttu, luonteva elämisen ominaisuus ja henkilöt niin lihallisia, että joudun hätistelemään heitä öisin sänkyni ympäriltä varsiluudalla.

Vielä koittaa myös se päivä, että joudunkin luutimaan pois ne nerokkaimmat ja rakkaimmat, juonessa on liikaa mutkia, tyyli kompastuu omaan näppäryyteensä eikä kieli soi vaan rykii. Silloin oksettaa koko puuro. Vielä tänään syön henkilöitteni kanssa juuri pellosta nostettuja perunoita ja skoolaan jääkaappikylmällä oluella. Kirjoittaminen on parasta.

Valokuva: Johanna Hulkko

Vastaanoton vastaanottamisesta

2009-12-05T14:01:00.003+02:00

Havahduin männäviikolla miettimään, onko jokin toisin kuin ennen kirjaa. Olen nimittäin huomaavinani, että entistä useampi kysyy, mitä kuuluu ja kuinka menee. Voi hyvin olla, että erehdyn, ehkä en vain ennen ole kiinnittänyt huomiota small talkin tähän lajiin. Joka tapauksessa olen nykytilanteessa tulkinnut, että minulta kysellään, miltä tuntuu, kun kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa kirjastani. Myös suoraan tuo kysymys tulee vastaan aika ajoin. Siksi yritän innostaa itseni hetkeksi pohtimaan esikoiskirjailijan mietteitä vastaanoton vastaanottajan asemassa. Hanke on epäviisas, sillä eihän viisas ihminen kritiikeistä mitään sano.

Ei minulla kritiikeistä mitään suurempaa sanottavaa olekaan. Olen melkein kiitollinen - mitä tietenkään ei myöskään pitäisi sanoa. Koen enimmäkseen tulleeni varsin kelvollisesti ymmärretyksi ja kunnioittaen käsitellyksi. Tietysti aina on joku heitto, jota voisi jäädä suremaan, mutta olen välttynyt jämähtämisiltä luullakseni siksi, että kuvittelen itse aika hyvin ymmärtäväni, mitä olen tehnyt. (Aina kirjoittaessa ei tietenkään tuolta tuntunut, ja kauheaahan olisi jos taiteen kyseessä ollen tuntuisikaan, mutta prosessin myötä ymmärrys syntyi ja kasvoi.) Kiitos tuntuu juuri niin kivalta kuin jokainen osaa arvata, mutta haukku ei ehkä kuitenkaan niin pahalta kuin voisi olettaa. Kaivankohan verta nenästäni...

Huomiotaloudessa kun eletään, on huomioitava erilaiset huomionosoitukset, joita esikoisemme, Johannan ja minun, ovat saaneet. Ehdokkuudet ovat kivoja. Erityisen kivoja ovat varjoehdokkuudet, joiden yhteydessä on mainittu sekä Idiootin valinta että Säkeitä Pietarista. Mutta entäpä sitten kun ehdokkuus ei johdakaan voittoon, on moni kysellyt. Ei siinä mitään. Pettymystä en tunnusta tunteneeni. Ehdokkuus on jo niin iso tunnustus, että onhan sitä siinäkin. Pettymyksen loitolla pitämistä helpotti myös se, että Hesarin palkinnon voittajasta, Leena Parkkisen esikoisesta, oli helppo olla iloinen. - En kyllä tiedä, miltä sitten tuntuisi, jos olisi sen toisen rovaniemeläislähtöisen kirjailijan housuissa ja uutinen olisikin, että EI TAASKAAN EHDOKKAANA... Mutta tuo on kerrankin täysin turha murhe ja siksi päätän täältä tänään tähän.

Lausahduksia jouluksi

2009-11-29T15:00:00.002+02:00

Ensimmäinen adventti sai minut kurkistamaan kirjaani ja tarkistamaan, millaista joulua siellä maalailen. Seuraavat lausahdukset ovat Maisa ja Nisse Harjun sekä Mähkän suusta:

Joulu on kauhun juhla, ahtauden ja ahdistuksen juhla.
Joo niin tota joulurauhaa teille vaan äiti käski lähettää.
Ei tää ehkä ihan unelmajoulu oo ollu, mutta mä viihdyn.
Oli ihan ok joulu sit kuitenki enimmäkseen.

Iloa ja valoa itse kullekin kansalaiselle toivottaa Idiootin valinta!

Isompia joulusatuja lupaamme myöhemmin.

Kuva: Mirkka Lappalainen Helsingin kirjamessuilta 2009

Kailottaen: "Tuoretta pullaa!"

2009-11-25T13:30:00.000+02:00

Arjen hektisyys on viettänyt viime viikkoina paljon laatuaikaa niskani päällä, mutta pieni postaus tähän väliin, kun osui niin mukava linkki silmiin. Promootiosta on kyse, itsepromootiosta tarkemmin - self-promotion, onko sille suomalainen sana? Zeldmanin postaus osui silmääni Jere Majavan linkkiblogista, jota vahvasti suosittelen niille, joita verkkoyhteisöt kiinnostavat. Tulkoon samalla paljastettua, että samaisen herran muutamia vuosia sitten vetämä kurssi "Web-blogit tietotyössä" antoi aivan ratkaisevan sysäyksen kirjani synnylle.

Aivan pian lähden tästä luennolle kuuntelemaan Helsingin yliopiston asiantuntijan puheviestintäluentosarjan luentoa vuorovaikutuksesta teknologiavälitteisissä ryhmissä.

Lukupiirissä Ahmatovaa

2009-11-24T10:10:00.011+02:00

Vinkkaanpa nyt täälläkin, että ensi vuoden ensipäivinä Lukupiiri-blogissa alkaa keskustelu Anna Ahmatovan runokokoelmasta. Kokoelmanhan on valikoinut ja kääntänyt Marja-Leena Mikkola.

Olen podcastissani jo aiemminkin kertonut jotain suhteestani Ahmatovaan ja hänen runojensa suomennoksiin. Suhteeni hänen runouteensa ehdottomasti ei ole yhtä maaninen ja todellisuuspakoinen kuin romaanini päähenkilöllä Annalla, mutta en voi kieltää sitä, etteikö osa Ahmatovan runoista eläisi minunkin arjessani.

Ahmatovan runoilijanelämä oli merkityksellinen ja poikkeuksellinen useastakin syystä. Yksi merkittävistä ulkokirjallisista seikoista oli se, että hän sai (tai tulkinnasta riippuen joutui, pakotettiin) elää niin pitkän elämän. Häntä ei tapettu.

Pitkän elämän ja joko työteliäisyyden tai uskomattoman luomisvoiman tuloksena hän on kirjoittanut valtavan laajan tuotannon. Koska hän kirjoitti teinitytöstä kuolemaansa saakka, hänen runoutensakin käsittelee ihmisen elämää nuoruudenrakkauksista lähestyvän kuoleman ymmärtämiseen ja hyväksymiseen. Ahmatovasta riittää elämän pituiseksi ystävyydeksi. Tämä on tietysti silti vain hänen lyriikkansa yksityinen taso.

Vaikka en Ahmatovaa siis yhteiskunnalliseksi runoilijaksi määrittelisikään, hän käsittelee taiteellaan myös ympäröivää todellisuuttaan niin aidosti ja viisaasti, että hänen merkityksenä totisesti kasvaa yli yksityisen aivan omiin mittakaavoihinsa. Hänen kirjoittamansa Neuvostoliitto on ansaitusti kammottava ja karu valtakunta, mutta siellä asuvissa tavallisissa ihmisissä on uskoa ja toivoa.

Toinen, hyvin proosallinen syy Ahmatova-suhteeseeni on se hassu yksityiskohta, että osin neuvostoliittolaiselle pedagogiikalle alistettuna olen opinnoissani saanut opetella läjäpäin runoja ulkoa. Päässäni asustaa muun muassa puhekielelle vieraita, monimutkaisia partisiippi- ja gerundirakenteita, joita olen imenyt venäläisestä lyriikasta. Ei niistä mitään hyötyä minulle ole koskaan ollut, mutta jos runo on ottanut mielen asuinpaikakseen, siitä tulee väistämättä osa omaa elämää.

Ei siis todellisuuspakoa eikä maanisuutta - olenhan suomalainen, arjen puuroa työkseni kauhova nainen ja perheenäiti - mutta Ahmatovan ansiosta silti palanen toisia elämiä ja maailmoja ja runouden poljentoa, kumua, voimaa.

--

Valokuva: Johanna Hulkko
Ahmatova-kirjanmerkki Vilja Kerola, Puutyöhuone Jollywood

Lähikirjasto kertoo viisaista virkamiehistä

2009-11-16T12:57:00.004+02:00

Yleisönosastokirjoitus Nokian Uutisissa 16.11.2009

Meinasi tulla pissa säikähdyksestä housuun, kun luin, että Koskenmäen kirjasto aiotaan lakkauttaa. Lähikirjaston keskeinen sijainti, valikoima ja upea henkilökunta ovat avainasemassa, kun teen työtäni.

Omaakin napaani tärkeämpää on kuitenkin, mitä lakkauttaminen merkitsee perhepäivähoitajien hoitolapsille, jotka kansoittavat satutunnit. Entä yksinäisiä iltapäiviä kirjastossa lyhentäville alakoululaisille, potkuroiville ikäihmisille, kulttuurinnälkäisille koiranulkoiluttajille, lehtitilauksen lomautuksen takia lakkauttaneille työtätekeville?

Kuka kertoo, paljonko euroja todella säästyy, jos otetaan huomioon ne sosiaaliset seuraukset, jotka kaupungin omistaman, kaikille avoimen tilan lakkauttamisesta syntyy?

Lama-aikoina kirjaston käyttö tutkitusti nousee, ja joissain kaupungeissa on tänäkin vuonna perustettu jopa uusia lähikirjastoja kuntalaisia palvelemaan. Viekää meiltä Koskenmäen kirjasto ja viette ison palan nokialaista sielunelämää. Toisaalta, ehkä sielulla ei ole väliä, kun puhutaan lihoiksi lyötävistä tonteista, euroista ja virkamiesten viisaista ehdotuksista.

Johanna Hulkko
kirjailija, 659 lainaa Koskenmäen kirjastosta tänä vuonna

--

Vaikken nettiadresseihin oikein uskokaan, allekirjoituksia kerätään osoitteessa Koskenmäen kirjaston puolesta.

--

Ps. Päivitin Google-sopimusjuttua. Vain yhdysvaltalaiset, australialaiset, kanadalaiset ja brittikirjat jäävät sopimuksen piiriin.

Valokuva: Johanna Hulkko

Vapaat harjoitukset

2009-11-12T08:59:00.010+02:00

Välillä juttu ei kulje, vaikka pitäisi. Silloin teen sormiharjoituksia: kolmisanaisia yhdyssanoja, joiden kaksi ensimmäistä sanaa muodostavat yhdyssanan, samoin kaksi viimeistä sanaa. Keskimmäinen sana on molemmille yhdyssanoille yhteinen.

Kolmiosaiseksi yhdyssanaksi kirjoitettuna tulos voi olla herkullinen. Esimerkkiksi jalkasienestä ja sienikastikkeesta syntyy jalkasienikastike.

Kaksimieliset yhdyssanat ovat luonnollisesti niitä kaikkein riemastuttavimpia, mutta en mene niihin nyt tässä. Sen sijaan haastan teidät sorvaamaan yhdyssanoja kirjojen nimistä.

Ylpeys ja ennakkoluulotauti
Talvipalatsikoira
Tiitiäisen satupuujalka
Putkinotkoselkä
Kravun kääntöpiirimestaruus
Pieni runotyttöpoika
Elämänmenolippu
Pohjanmaatalous
Suuri toivelaulukirjarovio
Kirsikkapuistokemisti.

--

Valokuva: Hiekkarantaviiva, Johanna Hulkko

Sanasto

2009-11-06T18:20:00.002+02:00

Olen yrittänyt ottaa selvää Sanasto-sopimuksesta, printannut oikein selitykset ja kommentitkin, muta kyllä nyt kävi niin, että puhelimeen täytyi tarttua ja tunnustaa, etten oikein ymmärrä riittävästi allekirjoittaakseni. Sen ymmärrän, että kirjoittajien tekijänoikeuksista huolehtimisesta on kyse. Olemme siis saamassa palvelua. Mutta kuinka laajasti palvelua kannattaa tai voi odottaa, se ei minulle papereista seljennyt. Onneksi sain toiminnanjohtaja Joakim Donnerin langan päähän ja viisastuin.

Hän kertoi, että tässä vaiheessa, muutaman vuoden ikäisenä ja varsin pienenä toimistona, Sanasto huolehtii lähinnä tekijänoikeuslain tarkoittamien kollektiivikorvausten tilityksestä. Muissa sopimuskysymyksissä neuvotaan ja tuetaan kirjailijoita, kuitenkin niin, että kirjailijat itse, ei Sanasto, toimivat yksittäistapauksissa sopimuskumppaneina.

Ja mikä helpottavinta, kaiken tämän voin vielä hetkeksi unohtaa, sillä Donner neuvoi, että esikoiskirjailijan kannattaisi tuupata toinen teos ulos ja sitten hakea (ja päästä) Kirjailijaliiton jäseneksi, koska siten selviää ilmaiseksi Sanaston suojiin. Jäsenjärjestöihin kuulumattomille kirjoittajille Sanasto-jäsenyys maksaa 100 euroa kolmelta vuodelta.

Alku, alumpi, aluin

2009-11-02T12:46:00.000+02:00

Katsoin huvikseni, mikä on ollut Säkeiden alkulauseen evoluutio.

20.3.2006 Kello kuuden unisessa linja-autossa Anna päätti, että tänään se tapahtuu.
26.4.2006 Anna nuokkui poski linja-auton ikkunaa vasten ja yritti olla ajattelematta aamuöistä puhelua.
26.9.2006 Nojasin linja-auton ikkunaan ja yritin olla ajattelematta aamuöistä puhelua.
18.12.2006 Yöllä sade pesi talot ja minä näin taas uneni.
28.3.2007 Tulipalo oli vahinko.

Aivan alussa minulla oli voimakas mielikuva naisesta, joka istuu ruuhkabussissa ulkonaisen ilmeettömänä, mutta jonka sisällä tapahtuu paljon. Edellisenä yönä on tapahtunut jotain, joka aiheuttaa väistämättömän muutoksen. Tuolloin kirjoitin vielä Annasta yksikön kolmannessa persoonassa. Puolen vuoden päästä Anna oli saanut oman äänen.

Kuva alkoi kuitenkin tuntua staattiselta aloitukseksi, joten välillä yritin aloittaa unella. Senhän tietää, mitä siitä seuraa. ”Unella ei vain voi aloittaa”, sanoi eräs kirjoittamisen opettajani joskus. Täällä Anita Konkka pohtii kirjallisuuden ja unien suhdetta enemmänkin.

Lopullinen alkulause oli sitten yli kaksi vuotta sama. Pidän siitä edelleen, vaikka se epäortodoksisesti ei olekaan romaanin päähenkilön vaan sivuhenkilön kerrontaa. Yleensähän romaanin aloittaa sen päähenkilö.

Täällä on häkellyttävän pitkä viestiketju kirjojen alkulauseista.

Mitä tämä kirjailija ei voi tehdä?

2009-11-01T12:50:00.000+02:00

Niitä asioita ei ole oikeastaan kovin paljoa. Tässä muutama paljastus, tai ainakin yksi:

En voi pukeutua paitoihin, joissa on kirjoitusta. Erityisen huonosti voin pukeutua T-paitoihin, joissa on kirjoitusta. Kirjallisuuden äärellä olen kuitenkin valmis osoittamaan huomattavaa joustavuutta ja jopa luopumaan elämääni kannattelevista periaatteista. Siksi Idiootin valinnan kirjoittamisen aikaan ostin Mental Wearin T-paidan, koska Maisa tuntui sellaista kaipaavan. Valkoisella pohjalla on kalenteri ja päivät sekaisin, leikkaus on lady-fit. Niin riemastuttavia kuin tuollaiset T-paidat ovatkin joskus joillain, minä saatoin pitää paitaani vain kerran ihmisten ilmoilla, minkä jälkeen alistin pukimen mökki-T-paidaksi kauas itäisen Suomen karhurikkaisiin metsiin. En vain voi käyttää paitoja, joissa on kirjoitusta.

Edellisen kerran yritin joskus 70-luvulla – silloin kai jätti-T-paidat ensimmäisen kerran rantautuivat maahamme, Rovaniemelle ainakin. Liehukkeeni oli punainen ja siinä luki pullein kiiltävin kirjaimin MORE THAN YOU CAN HANDLE. Rintani olivat ehkä juuri alkaneet hakea muotoaan… Voi hyvänen aika! Oli leikkaus mikä hyvänsä, minun ei todellakaan ole syytä pukeutua paitoihin, joissa lukee jotain.

Messun osat

2009-10-25T02:25:00.005+03:00

kuva: Sami Hilvo, joka myös istui eturivissä ihanan kannustavana. Kirjalliset ystävät ovat niin tarpeen! Sitä olisi pieni pianisti evp. perin yksin ilman heitä. Ja tämä on totta, ei fiktiota 84.2.

Ordinario oli kuten aina, proprio painui pakanuuden puolelle.

Mainospala

2009-10-21T13:06:00.000+03:00

Olin viikonloppuna Marko Hautalan kanssa Vaasan Suomalaisessa kirjakaupassa puhumassa Säkeistä. Markoltahan ilmestyi tänä syksynä romaani Käärinliinat ja viime syksynä hyytävän hieno Itsevalaisevat.

Meidät Marjon kanssa voi tavata huomenna alkavilla Kirjamessuilla Takauma-lavalla. Torstaina minä olen esikoiskirjapaneelissa klo 16, perjantaina Marjo samaan aikaan. Tulkaa nykäisemään hihasta, jos näette!

Valokuva: Jussi Kallioniemi

Esikoiskirjailijan markkinointi ja julkisuus

2009-10-20T18:23:00.003+03:00

Törmäsin netissä Minttu Reunamäen graduun yllä mainitusta aiheesta. En ole lukenut kyseistä opinnäytettä enkä tunne tekijääkään, mutta koska aihe osuu mitä suurimmassa määrin sille sektorille, jolla blogimme muun muassa hyörii, talletan linkin tänne välitöntä tai myöhempää tutustumista varten.

Kuunnelkaa!

2009-10-13T11:00:00.006+03:00

Nyt on verkossa paljon mielenkiintoista kuunneltavaa.

Tampereen yliopiston radion Radio Moreenin verkkosivuilta voi kuunnella kaksikymmentä vajaan tunnin pituista luentoa otsikolla Miten lastenkirjani ovat syntyneet? Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutin järjestämät luennot pidetiin viime syksynä Tampereen ja Helsingin yliopistoissa studia generalia -luentosarjana, ja sain olla Tampereella juontajana.

Luennot ovat informatiivisia, koskettavia ja hienoja tarinoita erilaisista reiteistä lasten- ja nuortenkirjailijaksi. Mukana ovat mm. Leena Krohn, Riitta Jalonen ja Sari Peltoniemi.

Myös oma haastatteluni Moreenin Laatikosta ulos! -juttusarjassa on kuunneltavissa täällä.

Älkää myöskään ohittako Idiootin valinnan erinomaista käsittelyä radion Kirjakerhossa, jonka voitte kuulla täältä enää 44 päivän ajan.

Karhein käsin

2009-10-06T23:22:00.004+03:00

Käyn kotimaisen kirjallisuuden opinnoissani verkkokurssia ruumiillisuudesta. Ensimmäinen tehtävä oli omakohtaisesti, teorioiden taakse kätkeytymättä, pohtia vaihtuvia ruumiintyylejä, niiden leikittelevyyttä tai pakottavuutta yms. Mieleen nousi mm. seuraavanlaista; lainaan itseäni, en toisia kurssilaisia:

Laitoin muutama päivä sitten pikkuista pihaani talvikuntoon. Teen pihatyöt lähes poikkeuksetta ilman suojakäsineitä, sillä haluan sormieni ja kämmenieni tuntevan kasvit, joita ne kiskovat. Karheat kädethän siitä saa – ja samassa alkaa mielessä soida lapsuuden mainos ”lemon juice and glycerin” ja silmiin nousee hoidettu amerikkalainen kotirouva.

Olen halunnut vastustaa ylenpalttista ihon puunaamista, mutta viime kesänä annoin periksi: ostin käsirasvaa ja päätin kuljettaa sitä aina mukanani. Ikä alkaa näkyä käsissäni, jos ei muuten, niin ihon hienoisena kuivahtamisena kuitenkin. Kulttuuriimme kuuluu tietää, että kuivat ja ryppyiset kädet eivät ole toivottavat, eivät ainakaan naisella. Kuitenkin muistan lapsena ihailleeni isomummoni pergamentinohutta ihoa ja sen alta kuultelevia suonia. Nyt tunnen alistuneeni ulkopuolelta annettuun sileän ja nuoren ihon vaatimukseen. Niin kuivat käteni nimittäin eivät ole, että se itsestäni tuntuisi hankalalta tai hoitoa vaativalta.

Kädet tuovat mieleen kynnet. Kun näen rakennekynsiä, en voi olla tuijottamatta niitä enkä ajattelematta sitä epämukavuutta, jota niiden täytyy tuottaa kantajalleen. Huomaan selvän rajan itsessäni: jos ihoani rasvaankin, kynsilläni en rupea koreilemaan. Minulle on hyvin tärkeää se, että ulokkeeni ennen kaikkea ovat funktionaalisia ja tuntuvat omilta. Tuntisin itseni hölmöksi pitkissä ja kiiltävissä kynsissä. Joku toinen taas tuntee olonsa vajaaksi ilman kynsikorua. Minulle välittömin kokemukseni ruumiista ei niinkään liity siihen, miltä ruumiini näyttää, kuin siihen, miltä se tuntuu ja mitä sillä voi tehdä.

Olen valinnut kohtalaisen luonnonmukaisen tyylin käyttää ja näyttää ruumistani. Sekin voi kuitenkin aika ajoin tuntua kahleelta. Muistan lapsena saaneeni lahjaksi hartiahuivin, jota oli tarkoitus käyttää sisällä, puseron päällä. Halusin tehdä niin, peilailin itseäni innokkaasti, mutta en uskaltanut esiintyä huivissani julkisesti: näytin liian ”tyylikkäältä”. Oloni ei tuntunut luontevalta. Huivista tuli kauhea rasite: olisin halunnut pukea sen valkoisen poolopaitani päälle kouluun, mutta en kehdannut. Yhä vielä tunnistan aika ajoin samantyyppistä kyvyttömyyttä leikkiä ulkomuodollani. Jotkin asiat eivät vain käy, vaikka niitä haluaisikin.

Roolin mukaista pukeutumista olen joutunut miettimään viime vuosina aika paljon. Pidän vaatteista, olen aina pitänyt, mutta toisaalta en haluaisi antaa niille liikaa määräysvaltaa elämässäni. Kun olen muutaman viime vuoden aikana joutunut liikkumaan ammatillisesti hyvin erilaisissa ympyröissä, olen huomannut jonkinlaisen kehollisen identiteettikriisin nostavan päätään: se mikä oli muusikolle työasuna itsestään selvä, ei toimi oikeastaan missään muualla. Ja joku hallintoihmisen jakkupuku, jolla haetaan vahvaa oloa vaikkapa tiukkaan neuvotteluun, on suomalaiseksi kirjailijaksi pyrkivän asuna kai perin epäuskottava ja outo. Joudun miettimään, mitä milloinkin esittäisin. - Niin, millainen näinä mediakirjailijuuden aikoina olisi ideaali "suomalaiseksi kirjailijaksi pyrkivän asu"? Antaudun stereotypian valtoihin täysin kritiikittä: Ensimmäisenä tulee mieleen farkut ja valkoinen paita, harkitut kengät, niukat korut. Kuvittelen vaikkapa Siri Hustvedtin pukeutuvan noin, ja Suomessahan U.S.:n itärannikon ilmiöiden ihailulla on pitkät perinteet. Mutta minkälainen hahmo on eniten edukseen noin tälläytyneenä? Hoikka ja pitkäsäärinen, klassinen kaunotartyyppi ehkä tai nuori korskea uros, myös karismaattisesti vanhennut mies. Kuva vaatii, että hahmo käy reippaasta ulkoilmaihmisestä. Villapusero ja öljykangastakki ovat hänen lämmikkeitään sään kylmetessä. - Auts, alkaa ahdistaa!

Messut on messuttu

2009-10-05T11:44:00.008+03:00

Annika, Johanna ja Flash

Minulla oli Turun messuilla kaksi haastattelua. Ensimmäinen oli kerrassaan ihastuttava ja kohottava: Turun seudun äidinkielenopettajien järjestämä Lukumesta-haastattelu, jossa paikalliset lukio-opiskelijat haastattelivat minua kolmen nuoren naisen voimin. He olivat valmistautuneet hyvin, kysyivät hauskoja, olennaisia ja vaikeitakin. Itse hassuilin vähän joidenkin kysymysten kohdalla, mutta eihän tässä koneita yritetäkään olla. Kiitos Juhana Herttuan lukion opiskelijoille ja opettajalle. Nykynuoret ovat upeita, voin jo ikäni puolesta tätimäisesti sanoa.

Toinen haastattelu oli Pinella-lavalla. Aika menee aika hurjaa vauhtia, kun puhuu. Yleisössä oli tuttuja ystävällisiä kasvoja - terveisiä vain! - ja muutama tuntematonkin. Ihan asiallinen eka kerta, arvioisin yritystäni ottaa messulava haltuun. Viisivuotiaani mielestä tämä oli kahdesta haastattelusta se onnistuneempi, sillä istuin korkeammalla.

Mikin käyttöä pitäisi kerrata. Välillä käsi valui liian alas, välillä pukkasin huulipunahuulilla paukahtavia pusuja mikin pintaan. Tuli mieleen opiskeluajan englannin kääntämisen oppiaineen julkisen puhumisen kurssit. Mikin johdosta pitäisi tehdä kieppi, opetti lehtori. Pidin muuten sen kurssin loppupuheenvuoron Anna Ahmatovasta. Äkhmätouva, se piti ääntää, jotta yleisö ymmärtäisi.

Messut olivat kokonaisuutena omituinen kokemus. Luikin outona nurkissa, en tavannut ketään, kenen kanssa olisin voinut pysähtyä puhumaan. Tuttuja kasvoja vilahteli siellä täällä, kaikilla oli kova kiire. Jäi tunne, että kaikki muut kuuluivat sinne paljon paremmin kuin minä. Arvelen vielä oppivani, sillä luultavasti messuaminenkin on harjoituslaji.

--

Kuva: Jussi Kallioniemi

Piireissä Turussa

2009-10-04T11:36:00.006+03:00

Johanna on tätä kirjoittaessani juuri matkalla Turun kirjamessuille. Minun hetkeni siellä oli eilen. En ollut mukana ohjelmassa muuten kuin viettämällä tunnin Kirjailijaliiton ständillä edustamassa paikallista kirjoittajajärjestöä, tässä tapauksessa Mikkelin kirjoittajia. Olen niin vahvasti kesä-eteläsavolainen, että osan sosiaalisen kirjoittajaelämäni hennoista juurista olen nähnyt sopivaksi työntää kiviseen Mikkelin seudun maaperään. Oli kiva ja helppo keikka, ei ehkä hyötysuhteeltaan mikään huima markkinointi-isku, ei Kirjoittajille eikä tämän kirjoittajalle, mutta se ei nyt tässä pääasia ollutkaan.

Pitkän pätkän iltapäivää kuurtoilin messuilla pitäen itseäni tiukassa ostamattomuuskurissa. (En kehtaa tunnustaa, mihin yhteen asiaan loppujen lopuksi sorruin. Se kertoisi minusta aivan liikaa...)

Oli jälleen kerran hauskaa kuunnella ja katsella kokeneempien konkarien esiintymistä. En yleisössä istuessani varsinaisesti tavoittele mitään sen kummempaa oppia, mutta on hyvä huomata, ettei mitään ihmeellistä tarvitsekaan osata. - Älköönkä tähän lausumaani luettako nyt mitään yliolkaista sävyä. Tähänastisen vähäisen kokemukseni perusteella olen kyllä toistaiseksi siinä vakaumuksessa, että kirjalliset keikat ovat huomattavasti helpompia, ainakin valmistautumisen kannalta, kuin esimerkiksi useimmat keikkani pianistina, mutta niinhän sen kuuluukin olla. Kirjailijan homma ei ensisijaisesti ole olla esiinytyvä eläin, joskin henk. koht. pidän siitä, että myös esiintymisen piirteitä hommaan voi sisällyttää.

Juuri kun aloin väsähtää messuhulinaan, olikin aika lähteä kaikkien aikojen ensimmäiselle lukupiirikeikalleni. Kyseessä oli Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemian muutaman herrasmiehen muodostama Isojen Poikien Kirjakerho. Hmm. Kun kerroin keikasta kustantajalleni, sain ehdotuksen, että järkeäänkin voisi joskus käyttää. Mutta ei, en voinut vastustaa, kun herrat soittivat edellisestä kokouksestaan Steinbeckin tuoksinasta ja tiedustelivat aikataulujani. He lupasivat myös tarjota makkaraa. Homma oli sillä selvä. Menisin tuntemattoman miehen kotiin turkulaiseen yksityisasuntoon puhumaan Idiootin valinnasta.

Tiesin, mitä pelätä, sillä yhden herroista tunsin ennestään, tarkemmin sanoen jo 26 vuoden takaa. Pelkoni myös toteutuivat. Seurasi sivistynyttä keskustelua sosiaalisista medioista, julkisuudesta, yksityisyydestä, monimuotoisesta perhe-elämästä, musiikista, työelämästä. Jutusteluamme ryydittivät hyvät tarjoilut, ihastuttava kirjahylly, oivallinen musiikki ja mitä vielä. Aika mennä hurahti siivillä. Erityisen ilahtunut olin siitä, että olin ilmeisesti onnistunut tuottamaan mukavasti ravisuttavan ja häiritsevän lukukokemuksen yhden teinipojan isälle. Myös se, että lukijani jaksavat ponnistella läpi blogimuodon aiheuttaman hämmennyksen ja näkevät ratkaisuissani linkkejä aiempiin kirjallisuushistorian kerrostumiin, tuntuu hauskalta, sillä se ei ole itsestään selvää, olen yllätyksekseni huomannut. Puhuimme myös delfiinien vapaudesta, Beethovenin oikuista ja sen semmoisesta. Sitten lähti juna ja minä. - Kiitos Isot Pojat, tämä oli kaunis tapa päästä neitseydestä lukupiirileikkien suhteen.

Yritys, ymmärrys, ylitys

2009-09-29T18:27:00.006+03:00

Jostain kumman syystä eri taiteenlajien kentässä useimmin musiikista puhuttaessa törmää dialogiin, jossa yksi valittelee, ettei ymmärrä mitään säveltaiteen hienouksista, mihin toinen kommentoi, ettei ymmärtää tarvitsekaan, senkus nautit vaan.

Tuo tuli mieleeni kun olen miettinyt kritiikkien vastaanottokykyäni, siis omaa kykyäni vastaanottaa kritiikkiä tästä esikoisesta. Tulin suunnattoman iloiseksi taannoisesta Kirjakerhosta, jossa yli kaiken rakastamani media valutti ymmärrystä työtäni kohtaan kertakaikkisen ihanasti. Kehuttiin, mutta - ja näin väitän itselleni sitkeästi - sitäkin tärkeämpänä: oli osattu lukea. Siinä sekä ymmärrettiin että nautittiin. - En osaa oikein kuvitella monenkaan lausuvan kirjasta, että en minä siitä mitään ymmärtänyt, mutta nautin. Miksi musiikista on niin paljon helpompaa ja ehkä myös sallitumpaa sanoa noin? Johtuuko se siitä, että musiikki suurimmaksi osaksi tapahtuu sanojen takana, sellaisessa ymmärryksessä, jonka avaaminen sanoilla voi olla vähintäänkin työlästä ja pahimmillaan - no, ymmärtämätöntä? - - Kaartelen tässä, ja etsin sitä, mitä oikeastaan haluan penkoa. Esitän puolivalmiita ajatuksentynkiä. Mietin, onko ymmärretyksi tuleminen niin kovin tärkeätä. Kyllä se taitaa olla. Paljon tuntee historia taiteilijakohtaloita, joiden synkimmät sävyt löytyvät nimenomaan sektorilta ymmärtämättä jääminen.

Olen saanut nauttia erittäin ymmärtäväisestä vastaanotosta, se on sanottava ihan suoraan. Ylen lisäksi toinen tuore iloinen yllätys Idiootin valinnan vastaanotosta tuli vastaan muutama päivä sitten ihan googlettamalla. Huomasin, että Idiootin valinta on Raision seniorien kirjallisuuspiirin lokakuun kirjana tulevana tiistaina. Tästä iloitsen, vaikken tietenkään ollenkaan tiedä eikä tietooni milloinkaan päädy, mitä mietteitä opukseni herättää. Tuntuu vain tärkeältä. Kirjasta selviää, miksi.

Lopuksi paljastan, että henkilökohtainen ymmärryksen ja nautinnon välinen suhteeni on aina mennyt niin, että mitä enemmän ymmärrän, sitä enemmän olen kyennyt nauttimaan. Ja myös: mitä enemmän nautin, sitä enemmän olen äitynyt haluamaan ymmärtää.

Esiintyminen on kivaa (ja jännää)!

2009-09-24T09:55:00.010+03:00

Olipa oiva reissu Ouluun! Kiitoksia vain kaikille auttaneille kirjastolla, kirjakaupoissa ja entisellä koulullani Norssissa, ja erityiskiitos tietysti kaikille paikalle saapuneille! Oli hurjan lystiä tavata ihmisiä nykyisyydestä ja menneestä (lapsuuden kirjastotätejä, entisten luokkakaverien sukulaisia, iäkkäitä naapureita, entisiä opettajia, vanhempien ystäväperheiden ystävällisiä ihmisiä, sukulaisia...). Ja uskokaa tai älkää, esiintymisissä kävi myös aivan tuntemattomia ihmisiä! Se tuntui huimalta.

Ja kiitos tietysti Marjolle erinomaisesta matkaseurasta (kiitos myös äiti ja isä, lopetan koskettavan Oscar-puheeni nyt tähän).

Olen käynyt vuosien varrella sadoissa kirjallisisissa kissanristiäisissä kuulemassa jotakuta joka on kirjoittanut jotain, lähtenyt kotiin, miettinyt kuulemaani, päättänyt lukea kirjan, vahvistunut käsityksessäni luetuista. Miettinyt, miltä tuntuu puhua kirjoittamastaan kirjasta.

Nyt tiedän että se tuntuu hyvältä. Ja jännältä.

Viikko sitten maanantaina Tampereen pääkirjastossa Pirkkalaiskirjailijoiden järjestämässä kirjallisessa illassa minua jännitti vietävästi. Oulun-viikko sujui Marjon mainossa seurassa suuremmitta suruitta, mutta nyt on taas kova paikka. Pirkkalaiskirjailijat ovat ystävällisesti kutsuneet kolme paikallista esikoista (Carita Forsgren, Paula Hahtola ja minä) maanantaina kokoukseensa kertomaan kirjoistamme ja kirjoittamisesta. Kääk. Ihanaa ja pelottavaa. Mitä minä osaisin kertoa esimerkiksi Kirsi Kunnakselle tai Vuokko Toloselle kirjoittamisesta?

No näillä mennään, mitä on annettu. Hyviä vinkkejä esiintymisjännityksen karistamiseen otetaan vastaan. Miettiessänne vastausta tutustukaa Pirkkalaiskirjailijoiden erinomaiseen verkkosivustoon.

Jännärivinkkejä odotan kommentteihin pikimmiten. Jännitys kuuluu eniten äänessä. Kuinka kuulostaa ehkä nuorelta ja pöljältä mutta ehdottoman kehityskelpoiselta, painokkaalta ja hetkittäin häilyvästi viisaalta, pohtineelta ja viehättävän spontaanilta, jos piipittää kuin mikroaaltouuni?

--

Valokuva: Johanna Hukko, kesä 2009

Markkinamatka

2009-09-18T16:12:00.003+03:00

Aika ajoin me tämän blogin kirjoittajat vietämme laatuaikaa yhdessä muutenkin kuin virtuaalisesti. Eilinen ja toissapäiväinen tarjosivat erittäin hauskoja livehetkiä Oulussa. Minä vietin yksikseni ensin muutaman päivän Rovaniemellä. Tarinointiani ajalta 12. - 17.9. on luettavissa Siltalan sivuilta.

Marjo

Syksyisiä kymysyksiä

2009-09-08T11:02:00.003+03:00

Menemme ensi viikolla kirjakauppavierailulle, jossa haastattelemme toinen toistamme. Toivomme teiltä, arvon blogilukijat, apua haastatteluiden rakentamiseen.

Mihin kysymykseen juuri sinä haluaisit kuulla Marjolta tai minulta vastauksen?

Hiiteen oma ääni

2009-09-05T11:56:00.003+03:00

Törmäsin verkossa tällaiseen vanhaan mutta kiinnostavaan Hasso Krullin haastatteluun, joka nosti mielen päälle aivan suunnattoman rasittavan käsitteen, sen mitä sanotaan "omaksi ääneksi". Kuinkahan monta kertaa aloittelevat kirjoittajat saavat hyvää tarkoittavan neuvon "Etsi Omaa Ääntäsi". Minusta oikeampi neuvo olisi tasan päinvastainen: "Koeta nyt, pahvi, irtautua tuosta omasta äänestäsi!"

Minulle koko kirjoittamaan heräämisen ratkaisevin hetki oli se, kun yhtäkkiä valaistuksenomaisesti tajusin, että minun ei tarvitse käyttää itseni ilmaisuun omaa ääntäni, vaan että koko ääniversumi on olemassa minun tarkoitusperiäni varten. Ihan järkyttävän yksinkertainen havainto, mutta kesti puoli ihmisikää päästä irti siitä opettajien kehumasta ja sensorien palkitsemasta koulusuomesta, jota olin aivan huomaamattani kai ajautunut pitämään "omana äänenäni".

Esikoiseni kirjoitin paljolti kielellä, joka ei lähtökohtaisesti ollut omaani. Tein siitä kuitenkin itselleni sekä välineen että lopputuotteen. Samaa projektia samalla kielellä ei voi toistamiseen tehdä - tai voi, mutta en taida haluta - , mutta siitä yritän pitää huolen, etten ikinä jäisi oman ääneni vangiksi.

Ja samaan romukoppaan "oman äänen" kanssa joutavat kaikki muutkin legendat. Inhokkini on "Näytä, älä selitä." Onneksi Proust ei uskonut.

Ja nyt kun jo matkan päästä katselen laulumaailmaa, tekisi mieleni kiljua samaa laulajille: Hiiteen oma ääni!

Luettu: Idiootin valinta

2009-09-03T09:22:00.006+03:00

5 x mistä pidin

1) Pidin Maisasta, hänen yrityksistään ja kyvyttömyydestään viestiä, hänen häkellyttävästä itsetutkistelustaan, hänen luonnontieteellisestä suhtautumisestaan niin omiin ajatuksiinsa kuin Nissen elämäänkin.

2) Pidin Nissestä, hänen kepeydestään ja samanaikaisesta vakaudestaan, hänen harrastuksistaan ja hänen taidostaan ottaa elämä vastaan.

3) Pidin molempien kertojien kielestä, heidän havainnoistaan, heidän omalaatuisuudestaan.

4) Pidin otsikoista, minimiinsä kutistetusta ulkopuolisesta kertojasta.

5) Pidin Vanhusjelpistä.

5 x mikä yllätti

1) Minut yllätti Maisan tragedioiden määrä ja laajuus.

2) Minut yllätti Nissen yllätys.

3) Minut yllätti Maisan miesten pitkäpinnaisuus.

4) Minut yllätti solubiologia.

5) Minut yllätti Marjon kielten helppous ja kertomisen riemu, jotka kertautuivat lukemisen riemuna ja kollegiaalisena kunnioituksena.

5 x mitä odotan

1) Odotan, mihin Marjo tarttuu seuraavaksi.

2) Odotan, että koen valaistuksen ja näen, mihin Maisa ja Nisse suuntasivat energiansa romaanin jälkeen.

3) Odotan, että hyvin tehty työ palkitaan ja Idiootin valinta saa kirjallisuuspalkintoja ja -palkintoehdokkuuksia.

4) Odotan, että saan lukea Marjolta lisää.

5) Odotan, että pääsen kirjamessuille ja tapahtumiin kuulemaan Marjon esiintymisiä.

Kiitos, Marjo!

Ps. Pidän kirjan nimestä. Päivä päivältä enemmän. Voiko pitämisestä lopulta posahtaa?

Luettu: Säkeitä Pietarista

2009-09-01T12:29:00.003+03:00

Olemme tietysti lukeneet toistemme kirjat. Olemme antaneet toisillemme palautetta noin kolme vuotta sitten. Nyt annamme taas - ja teemme sen julkisesti.

Loimme formatin (viisi asiaa joista pidin, viisi, jotka yllättivät ja viisi, joita odotan), kirjoitimme säädetyt pointit ja lähetimme ne toisillemme yhtä aikaa äsken, vartti sitten - yhtä aikaa siksi, että emme vahingossakaan olisi antaneet toistemme vaikuttaa lausuntoihimme. Tietysti varasimme itsellemme myös veto-oikeuden. Sitä ei kuitenkaan käytetty. Tässä siis minun sanani, sensuroimattomat. Johanna lausuu Idiootin valinnasta torstaina.

5 x mistä pidin

1) Pidin kokonaisuudesta. Olin vuonna 2006 lukenut varhaisversion Säkeistä, jossa oli muistaakseni 60 liuskaa. Pidin siitä, että tuo itu oli löytänyt tiensä juuri siksi kirjaksi, mikä siitä pitikin tulla. Erityisen iloinen olen siitä, ettei Johanna uskonut minua, kun palautteessani tuolloin Orivesi-vuonna 2006 kehotin häntä kirjoittamaan esitellyistä lähtökohdista ”häikäilemättömän kirjallisen tiiliskivikulttuuriromaanin”. Kirjallisuus on tallella, mutta elefanttitaudilta on vältytty.

2) Pidän naisista hermoromahduksen partaalla, pidin siis Annasta. Pidin molemmista Annoista. Pidin siitä, että kirja sai minut päättämään, että Ahmatova-ymmärrystäni on syvennettävä. Kirja siis herätti kiinnostuksen myös itsensä ulkopuoliseen maailmaan – paitsi Ahmatovaan, myös Neuvostoliitto/Venäjä-problematiikkaan yleisemminkin –, mikä on tietysti suuri ansio.

3) Kirjan kerronnallinen huippukohta oli minulle sivulla 136:
Ja sitten se kääntyi pois, käänsi mulle selkänsä,
miten
jumalauta
se kehtasi
kääntää mulle selkänsä.
Nautin siitä, että Johanna klassisiin hyveisiin nojaava proosakieli murtautui hetkittäin ulos itse asettamistaan viitekehyksistä. Linkki runon maailmaan tuli hyvin orgaaniseksi osaksi kerrontaa.

4) Pidin lukujaosta ja lukujen aloituksista. Alut olivat raikkaita ja kohosteisuudessaan hauskoja.

5) Pidin siitä, että kirjoittaja oli uskaltanut jättää henkilöhahmonsa osin hyvinkin viitteellisiksi. Tuntui hienolta, että päähenkilöstä ei oikein anneta ottaa kiinni.

5 x mikä yllätti

1) Antin hahmo yllätti. Hänestä minulla ei ollut oikein mitään muistikuvaa. Nyt esiin piirtyi muutamalla taitavalla viivalla hahmoteltu hukassa naisensa kanssa oleva suomalainen mies.

2) Rohkea tasapainottelu aika ajoin melodraaman partailla hätkähdytti. Tarkoitan sivun 176 kaltaista meininkiä: ”Voimani eivät ole suuret mutta irti en päästä, en vaikka käsi katkaistaisiin tai väliimme aukeaisi meri.”

3) Edelliseen liittyen osin: nyky-Annan piilotettu hurjuus ja aistillisuus yllättivät. Yllätys (mieluisa) oli se, että hahmon kaikesta itsen piilottelusta huolimatta hurja narttu välillä pilkahti esiin.

4) En oikein ikinä ymmärtänyt varhaisversiossa, miksi Saaran piti notkua mukana. Nyt ymmärsin, mutta silti se yllätti – en taida ymmärtää tuollaista ystävyyttä. Kirja siis lisäsi itseymmärrystäni.

5) Yllätti, kuinka helppo Pietari-muisteluksiin oli solahtaa, vaikka omat muistelukseni aiheesta ovat erittäin ohuita eivätkä erityisen mieleenpainuvia. Ymmärsin sujuvuuden johtuvan siitä, että sain lukea oman kulttuuripiirimme asioita.

5 x mitä odotan

1) Odotan – no, sitä häikäilemätöntä tiiliskivikulttuuriromaania. Koska Johanna selvästi kykenee juonelliseen ajatteluun, odotan kirjaa, jonka juoni mahdollistaisi suurempien tekstimassojen kantamisen. – Tai kuka tietää: ehkä tuo on saavutettavissa myös aivan muuta kautta, vaikkapa juonta taka-alalle siirtämällä.

2) Odotan työelämäanalyysiromaania.

3) Minua kiinnostaa, mitä tapahtuisi, jos Johanna heittäytyisi kokeilevaksi.

4) Haluaisin nähdä näyttämöllä Hulkon anarkistisen salonkikomedian.

5) Näyn siis odottavan tuotantoa. Minua kiinnostaa kovasti, millaisiin teemoihin Johanna Hulkko tulevaisuudessa tarttuu.

Yhtä juhlaa

2009-08-26T10:07:00.010+03:00

Viime keskiviikko, kun kirjani julkistettiin, oli varsinainen leijuntapäivä. Hiukan hämäräksi on vielä toistaiseksi jäänyt, kuinka arkeen laskeutuminen olisi parasta hoitaa. Nyt yritän tointua stressinpurkunuhan avustuksella. Ei välttämättä lempikonstini.

Idiootin valinta, graafikko M-L Muukka ja Marjo Heiskanen
kuva: Johanna Hulkko

Teini, filosofi ja tekijän valinta

2009-08-25T09:23:00.004+03:00

Saattaa olla, että juuri kun olen tullut epäillyksi viisaudesta, teen tasapainottavana korjausliikkeenä varsinaisen tyhmyyden (huomaatteko: yritän välttää jo sanomasta "idiootin valinnan"), ja osallistun kirjaani koskevaan verkkokeskusteluun. Sen verran pelokas esikko haluan kuitenkin olla, että teen sen täällä kotikentällä suojanani myös se, etten ole eri mieltä kenenkään kanssa, tunnenpahan vain aivan pientä (mutta siis voittamatonta) kaapista-astumisen tarvetta Nissen lempifilosofivalinnan perustelemisen suhteen: Spinoza sen täytyi olla, koska hän oli tarpeen romaanin kokonaisuuden kannalta. Kant, Descartes tai kaikkein ilmeisin teinivalinta Nietzsche olisivat tehneet koko opuksesta aivan toisen.

Ja tulkoon tässä iloisen itsepaljastuksen huumassa kerrotuksi sekin, että en tunne ketään teini-ikäistä Spinoza-fania, mutta sen sijaan olen tuntenut useita nuoria, jotka ovat perehtyneet vaikka mihin ja ehkä hyvinkin fanittavat Spinneä - emme vain tiedä.

Mitä tuli kirjoitettua

2009-08-22T19:54:00.005+03:00

On ollut aika hulinaa keskiviikkoisten julkkarien jälkeen. Olen ollut hirmuisen iloinen, mutta myös vähän irti kaikesta. Eilen, ennen ensimmäistä kirjakauppakeikkaani, yritin koota ajatuksia ja saada kiinni siitä, mitä tai mistä luulen kirjoittaneeni. Tällainen lista syntyi, varmasti reikäinen (tietysti myös tarkoituksella vajaa) eikä missään järjestyksessä:

1. Onkohan ihmistä, joka ei olisi rikkonut elämässä jotain, joko omassa tai toisten. Osalle ihmisistä itse aiheutettujen ikävyyksien sietäminen on vaikeampaa kuin toisille, eivätkä he selviä ilman massiivista syyllisyyttä pienistäkään ”rikkomuksista”. Entäpä sitten kun sattuu jotain isompaa? Kuinka elää rikkomisen pelon ja jo rikotun kanssa? Tästä huomaan kirjoittaneeni, kun Maisa Harjusta kerron.

2. Jos ihminen on yliherkkä syyllistymään, tulee lähinnä kaksi vaihtoehtoa mieleen sen suhteen, kuinka hän arjessa ominaisuutensa kanssa elää: joko hän pyytää alituisesti anteeksi koko maailmalta tai sitten hän yrittää piilottaa elämän ikävät puolet mahdollisimman huolellisesti. Kiinnostuin siitä, kuinka peittäminen ja piilottaminen näkyvät arjessa.

3. Verkko on salaisuuksien, totuuksien ja epätotuuksien kaatopaikka par excellence. Minkään ei tarvitse olla sitä, mitä sen väitetään olevan. Tällaisessa totuusarvojen viidakossa taivaltaminen kiinnosti.

4. Kirjoitusteknisesti tavoittelin jotain samaa, mitä vaikkapa Schumann tekee erityisesti sarjamuotoisissa teoksissaan, tai Janaček: pienet musiikilliset eleet eivät niinkään ole sinfonisen kehittelyn kohteina kuin kulkevat mukana eri funktioissa ja muodostavat toistuessaan tiheän, itse itseään rikastuttavan verkoston.

5. Huomaan myös rinnastaneeni kevyen ja vakavan – tai ylevän ja teinin, jos niin halutaan. Nuoruuden viisaus kohtaa aikuisuuden tyhmyyden – ja päinvastoin.

6. Mihin kuuluu ihminen, joka ei kuulu joukkoon? Kaksikkoon? Yksikköön?

7. Valinnat voivat olla tyhjänpäiväisiä tai hyvin painokkaita. Minua kiinnosti, onko vanhoille risteysasemille mahdollista palata. Jos on, mitä siellä tapahtuu? Katkeroituminen vai havahtuminen? Merkittävien valintojen suunta, se mihin ne loppujen lopuksi vievät, kiinnosti. Eihän ole ollenkaan selvää, että hyvässä uskossa tehty valinta toimii aiotun mukaisesti.