Käyn kotimaisen kirjallisuuden opinnoissani verkkokurssia ruumiillisuudesta. Ensimmäinen tehtävä oli omakohtaisesti, teorioiden taakse kätkeytymättä, pohtia vaihtuvia ruumiintyylejä, niiden leikittelevyyttä tai pakottavuutta yms. Mieleen nousi mm. seuraavanlaista; lainaan itseäni, en toisia kurssilaisia:
Laitoin muutama päivä sitten pikkuista pihaani talvikuntoon. Teen pihatyöt lähes poikkeuksetta ilman suojakäsineitä, sillä haluan sormieni ja kämmenieni tuntevan kasvit, joita ne kiskovat. Karheat kädethän siitä saa – ja samassa alkaa mielessä soida lapsuuden mainos ”lemon juice and glycerin” ja silmiin nousee hoidettu amerikkalainen kotirouva.
Olen halunnut vastustaa ylenpalttista ihon puunaamista, mutta viime kesänä annoin periksi: ostin käsirasvaa ja päätin kuljettaa sitä aina mukanani. Ikä alkaa näkyä käsissäni, jos ei muuten, niin ihon hienoisena kuivahtamisena kuitenkin. Kulttuuriimme kuuluu tietää, että kuivat ja ryppyiset kädet eivät ole toivottavat, eivät ainakaan naisella. Kuitenkin muistan lapsena ihailleeni isomummoni pergamentinohutta ihoa ja sen alta kuultelevia suonia. Nyt tunnen alistuneeni ulkopuolelta annettuun sileän ja nuoren ihon vaatimukseen. Niin kuivat käteni nimittäin eivät ole, että se itsestäni tuntuisi hankalalta tai hoitoa vaativalta.
Kädet tuovat mieleen kynnet. Kun näen rakennekynsiä, en voi olla tuijottamatta niitä enkä ajattelematta sitä epämukavuutta, jota niiden täytyy tuottaa kantajalleen. Huomaan selvän rajan itsessäni: jos ihoani rasvaankin, kynsilläni en rupea koreilemaan. Minulle on hyvin tärkeää se, että ulokkeeni ennen kaikkea ovat funktionaalisia ja tuntuvat omilta. Tuntisin itseni hölmöksi pitkissä ja kiiltävissä kynsissä. Joku toinen taas tuntee olonsa vajaaksi ilman kynsikorua. Minulle välittömin kokemukseni ruumiista ei niinkään liity siihen, miltä ruumiini näyttää, kuin siihen, miltä se tuntuu ja mitä sillä voi tehdä.
Olen valinnut kohtalaisen luonnonmukaisen tyylin käyttää ja näyttää ruumistani. Sekin voi kuitenkin aika ajoin tuntua kahleelta. Muistan lapsena saaneeni lahjaksi hartiahuivin, jota oli tarkoitus käyttää sisällä, puseron päällä. Halusin tehdä niin, peilailin itseäni innokkaasti, mutta en uskaltanut esiintyä huivissani julkisesti: näytin liian ”tyylikkäältä”. Oloni ei tuntunut luontevalta. Huivista tuli kauhea rasite: olisin halunnut pukea sen valkoisen poolopaitani päälle kouluun, mutta en kehdannut. Yhä vielä tunnistan aika ajoin samantyyppistä kyvyttömyyttä leikkiä ulkomuodollani. Jotkin asiat eivät vain käy, vaikka niitä haluaisikin.
Roolin mukaista pukeutumista olen joutunut miettimään viime vuosina aika paljon. Pidän vaatteista, olen aina pitänyt, mutta toisaalta en haluaisi antaa niille liikaa määräysvaltaa elämässäni. Kun olen muutaman viime vuoden aikana joutunut liikkumaan ammatillisesti hyvin erilaisissa ympyröissä, olen huomannut jonkinlaisen kehollisen identiteettikriisin nostavan päätään: se mikä oli muusikolle työasuna itsestään selvä, ei toimi oikeastaan missään muualla. Ja joku hallintoihmisen jakkupuku, jolla haetaan vahvaa oloa vaikkapa tiukkaan neuvotteluun, on suomalaiseksi kirjailijaksi pyrkivän asuna kai perin epäuskottava ja outo. Joudun miettimään, mitä milloinkin esittäisin. - Niin, millainen näinä mediakirjailijuuden aikoina olisi ideaali "suomalaiseksi kirjailijaksi pyrkivän asu"? Antaudun stereotypian valtoihin täysin kritiikittä: Ensimmäisenä tulee mieleen farkut ja valkoinen paita, harkitut kengät, niukat korut. Kuvittelen vaikkapa Siri Hustvedtin pukeutuvan noin, ja Suomessahan U.S.:n itärannikon ilmiöiden ihailulla on pitkät perinteet. Mutta minkälainen hahmo on eniten edukseen noin tälläytyneenä? Hoikka ja pitkäsäärinen, klassinen kaunotartyyppi ehkä tai nuori korskea uros, myös karismaattisesti vanhennut mies. Kuva vaatii, että hahmo käy reippaasta ulkoilmaihmisestä. Villapusero ja öljykangastakki ovat hänen lämmikkeitään sään kylmetessä. - Auts, alkaa ahdistaa!
Tekstit
